»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»
»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo suuttuneena kysäissyt.
»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»
»Saat tervata vaikka…»
Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.
»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut valmis.
Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä, että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja sanonut komeasti:
»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»
* * * * *
Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki, mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita merkkipäiviä näyttämässä.