»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti torjuvinaan miehensä kiitoksen.
»Mitenkä voi enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan mannakaan?»
Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.
»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?» kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.
»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.
»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, — vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin muistatkos, miten sinä vastasit?»
»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»
»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»
»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään, kattilan pohjalla», sanoi Urpo.
»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.