Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi melkein astua tuohikaton räystäälle.
Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma, että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin olisi odottanut ja halunnut.
Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:
»Kukas tuolla?»
Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva. Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.
»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.
»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin suuttuneena.
»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.
Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja ulkopuolelta ja kysyi vihdoin:
»Onko tämä porsaan kuppi?»