»Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla.
Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta, paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille, palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:
»Mikäs pirun paikka tämä oikein on?»
»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo loukkautuneena.
»Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?»
»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on — taitaa olla härkävieraita?»
»No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.»
»Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?»
»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä, hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna, vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus — tuolta, tuolta… minulla ei ole aavistustakaan, missä päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»
»Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?»