»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:
Työväjen puolue.»
Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin, syöden ahneesti voileipiä mennessään.
Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä, ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.
II
Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli. Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut? Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa tietämättömyyttään.
Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan — muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu, nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina. Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita. Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä. Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat huutaa huikahuttavan ohimennessään:
»Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!»
Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa huomatuiksi.
Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä. Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä, kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta, kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.
Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan. Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan: työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta, jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.