Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.
Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.
Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä äkäinen ärähdys:
»Pois! Ei saa tulla!»
Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona
Urvon luokse.
Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle miehelle:
»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja urkkimaan äänestäjiä.»
— Poliisi!
Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon kättä omaansa.
»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa, koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi kylmää väristystä ruumiissaan.