Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia, joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli, että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:
»Top!… Hukkaan meni.»
»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet kasvonsa käsiinsä juoksi ulos.
Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa, ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen. Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä. Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen sopotti hänen korvaansa:
»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»
»Ka perr…! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.
Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:
»Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.»
Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.
»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies, jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.