Oli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven peittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön salaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä salamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien pituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä hulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan yön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden lävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään ukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan.
Etäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen alla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri muurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana. Kaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan alta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen yhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison sahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla palaa loimotti sammumaton »helvetin tuli».
Pehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista, ollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain suurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä kerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä nukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt herätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton särmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä melkein poikki.
Iisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua taivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri hänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta uneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen. Kerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat hetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse, kunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni.
Kuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan tyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi katseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän oli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu, jonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli vilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä painua hutkahtavan kormun sisään.
Tuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu oli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen pystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla, sahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten oli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen toistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu sytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä hirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi. Hiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen kelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään rahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä loimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä piloillaan helvetin tuleksi.
Salamat leimahtelivat yhä.
Iisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun ympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi, että tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt hänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli päässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse ulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun.
Mutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa ei näyttänyt olevan?
Tosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla onttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää ja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi miilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin olisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta sille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa.