Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.
Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä raskaampia.
Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin. Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan, sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin. Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran oli niin pitkän matkan tullut.
Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen, olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes tämä poistuisi.
Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt. Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:
»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»
Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli. Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä lensi odotettu hänen kaulaansa.
»No, no… älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan vasten.
Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi. Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät, tuntemattomat, toisilleen.
»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä sävy.