Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti, ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista, joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot, herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä. Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen, nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa, otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa liikkumattomana kuin kuvapatsas.
»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri, mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:
»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»
Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa: kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään. Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat, kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi. Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin, kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen jalka singonneina loitolle ruumiista.
Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen. Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan, surkuttelihan vain alistuvana:
»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»
Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle punastumistaan.
Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä, kuiskasi Esteri lattialta:
»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»
»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi tutkaisi kuitenkin: