»Takki!» huomautti Olavi.
Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi jälleen älysi huomauttaa:
»Lakki!»
»Lakki?»
Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti pojallensa:
»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»
»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.
»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä niin perin arveluttavassa asemassa.»
Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.
»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»