Käen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan kylkeen.
»Isä!!»
»Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta.
»Tarvitseeko isä apua?»
»Apua?… Missäs minä — kuka puhuu?… Aha!… Ehkä minä tästä — ominkin avuin… Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani päältä, että pääsen kääntymään… Siihen viisiin … Kas niin!»
Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut.
»Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi.
Karttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan.
»Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.»
Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.