»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi miehekkäästi.
Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului hätäisesti älähtävän: »Älä heleh…!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui.. Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä tahtoansa:
»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea. Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää älä nai.»
Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.
Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.
»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas rysähdys — kuoleman hiljaisuus.
Hetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia.
»Isä.»
Jostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu.
»Isä!»