»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa taivutetuksi isän kaatamaan petäjän.
Pasiljus hiukan tulistui.
»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu kaadettaisiin suoraan minua kohti?»
»En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä.
Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.
»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet. — En minäkään muuta usko.»
Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen värähtävällä äänellä:
»Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.»
»Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi.
»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen… ja voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi, äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan sammaltaen.