— Olisiko luullut sen kadonneen poikansa täältä pimeästä nurkasta hänelle kummituksena rähähtäneen. Semmoisesta voisi saada pitämistä elämäniäkseen, ajatteli Marjaana kömpiessään pois vesisäiliöstä.
Kului taas muutamia päiviä, ilman erikoisempia tapahtumia. Mutta eräänä yönä Marjaana sai jälleen aihetta koputtaa isännän makuukamarin oven.
»Ei, minä en voi maata kamarissani enää yhtään yötä. Minä en jaksa kuulla niitä ääniä, joita sieltä seinän takaa nyt on alkanut kuulua», hän puhui kiihtyneenä, ennenkuin isäntä ehti edes mitään kysyä.
»Yhäkö se itkee?» tutkaisi isäntä.
»Kunpa se vain itkisi, niin eihän silloin olisikaan vielä ylen suurta hätää.»
»Mitäs se muuta tekee?»
»Se nauraa.»
»Nauraa?»
»Semmoista kolkkoa naurua, joka kiertää kylmän renkaan kuulijan sydämen ympärille ja panee kananlihalle nousseen ihon vilusta värisemään.»
He vaikenivat hetkisen, niinkuin olisivat miettineet, mistä tämä sisäinen taudinkäänne mahtoi johtua.