»Mitä se nauraminen merkinnee?» kysyi isäntä.
»Se merkitsee sitä, että kun omantunnon uuniin kertyy polttoainetta liian paljon ja liian tulenarkaa, niin kuumuus voi viimein nousta niin suureksi, että lieska lyö sydämestä ylös aivoihin asti. Jos tätä jatkuu, niin voi palaa poroksi sekä sydän että pää. Ja mitäs silloin jää jäljelle: elävältä kuollut ihmishaamu kuin semmoinen tulipalon turmelema huone, jonka sisus on palanut tuhkaksi, mutta ulkopuolinen kehys on vielä jäänyt jotenkuten seisomaan.»
»No miten se semmoinen tulipalo Marjaanan mielestä olisi sammutettava?» kysyi isäntä neuvottomana.
»Vain kuolema voi sen kokonaan sammuttaa, mutta me ihmiset voimme hillitä sen raivoa tempaamalla tulesta pois kaikkein tervaisimman halon.»
»Millä tavoin?»
»Sanomalla äidille vain: Lapsesi elää.»
Vaikka isäntä ei voinut väittää, että Marjaana olisi väärässä, sanoi hän siitä huolimatta jyrkästi:
»Ei koskaan!»
Mutta hiukan mietittyään hän samalla lisäsi:
»Tai ehkä — ehkä sitten, kun Laina ensin omasta aloitteestaan tunnustaa, että hän on salaa synnyttänyt lapsen ja surmannut sen.»