Marjaanan täytyi puolestaan myöntää isännän asettama ehto kohtuulliseksi. Tarkemmin ajatellen tarvittiin hänenkin mielestään Lainan puolelta sen verran avomielistä, luottavaa nöyrtymistä, ennenkuin todellinen parannuksen teko voi kunnolleen edes alkaa. Vaikka, sikäli kuin hän Lainan luonnetta tunsi, sitä tunnustusta lienee turha odottaa.
Kun oli jo täysin varmaa, että kuolema oli äidin tällä kertaa jättänyt, seisoi se vielä nyrkki koholla lapsen kamarin ovella, valmiina iskemään minä hetkenä hyvänsä kohtalokkaan kolmannen lyönnin. Emäntä ja Marjaana olivat hienoksittain huomauttaneet isännälle, että olisi haettava lääkäri sairaan avuksi, mutta tämä oli ehdottomasti vastaan. Pitäisihän heidän ymmärtää, että kun kerran pappia ei oltu voitu tuoda, niin ei lääkäriäkään. Molempien naisten oli sen vuoksi omine oppeineen hoidettava ja lääkittävä lasta edelleen, ja epätietoista on, olisiko oikea lääkäri voinut saada nopeampaa parannusta aikaan kuin he: mitä tiedosta puuttui, sen korvasi sydän.
Isäntää sen sijaan ei sairasvuoteen ääressä nähty kertaakaan. Kuitenkin hän hoitajilta kyselemällä seurasi tarkasti taudin kulkua. Kaikkein vakavimpina hetkinä, jolloin lapsen elämä ja kuolema kiikkuivat puntaruksissa puoleen ja toiseen, hoitajat olivat surukseen huomaavinaan isännän kasvoilla varkain häivähtävän jonkinlaisen hyvänmielen ilmeen ja kuulevinaan hänen rinnastaan kohoavan kuin helpotuksen huokauksen silloin, kun vaakalautanen oli painumassa enemmän hautaan päin.
— Jäässä, liikkumattomassa teräsjäässä on yhä isännän sydän, huokailivat naiset. Ja jäässä se pysyy. Sillä kun kerran kuolema, jonka pitäisi olla kaiken sovittaja, ei voi sitä sulattaa, niin ei sitten mikään muukaan.
Ja kuitenkin piili jäljellä vielä voimakkaampi mahti, jota isännänkään sydän ei voinut järkkymättä kestää.
Lapsen parannuttua Marjaana oli jo aiemmin ollut huomaavinaan sen kauniissa, sinisissä silmissä outoa, tuijottavaa ilmeettömyyttä. Käsittämättä syytä siihen hän eräänä päivänä kuin sattumalta huiskautti kättänsä lapsen silmien edessä ja hämmästyi nähdessään, että tämä ei liikkeen johdosta räpsäyttänyt silmiään ollenkaan. Uudistettuaan huiskuttamistansa vielä useita kertoja, aina samoin tuloksin, hän hätäytyneenä haki lapsen isovanhemmat kamariin ja kertoi heille havaintonsa. Kun sitten hekin vuoroonsa olivat erilaisin kokein koettaneet saada lapsen räpsäyttämään silmiään, siinä kuitenkaan onnistumatta, kähähti isännän suusta vihdoin kuin läkähtyvän kuiskaus:
»Sokea!»
Tuskinpa se tulematta jäänyt kuoleman kolmas isku olisi niin raskaasti jysäyttänyt molempien naisten sydämille kuin tämä yksi ainoa, hirveä sana.
»Äidin antama myrkky ei jaksanut viedä lapsen henkeä, mutta näön se nähtävästi on iäksi vienyt», huomautti isäntä kuin selitykseksi.
Kun tämä kauhea totuus oli emännälle ja Marjaanalle täysin selvinnyt, eivät heidän kyynelensä olisi olleet niin kuumia, jos siinä heidän edessään vuoteella makaavan lapsen silmissä olisi ollut iankaikkinen yö.