»Jos Marjaana haluaa nyt mennä Lainalle ilmoittamaan, että hänen lapsensa elää, niin minulla ei ole enää mitään sitä vastaan», sanoi isäntä taas.
»Ei, ei mitenkään. Sehän olisi samaa, kuin kaataisi öljyä tuleen», epäsi Marjaana.
»Mitäs minä taanoin sanoin: Kun kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut. Eikös se olisi ollut parempi niille molemmille?» huomautti isäntä.
»Kauheata se olisi ollut sekin, kauheata, mutta kyllä minun täytyy niin paljon yhtyä isännän sanaan, että näin ollen se ehkä olisi ollut onnellisempaa», myönnytteli Marjaana.
»Ei, ei!» huudahti emäntä, jonka mielestä tässä käytiin kauppaa ihmishengestä, sulkien taas, kuten kerran aiemmin ja niin monta kertaa jälkeenpäin, varjelusenkelinä lapsen suojelevaan syleilyynsä.
Mummon ja sokean lapsen kohtausta katsoessaan isäntä seisoi tuokion sanattomana ja poistui sitten kiireesti kamarista. Piti muka jouduttautua pellolle kiirehtimään ohran aumaajia, sillä näytti nousevan sade. Mitään sellaista uhkaa ei Marjaana taivaalla huomannut, mutta isännän sumenevissa silmissä hän oli nähnyt niin sakeaa liennettä, että sen läpi katsottuna lienee taivaskin näyttänyt pilviseltä. Hän arveli, että jos isäntä vielä hetkenkään olisi viipynyt kamarissa, tämä ei olisi voinut enää pidättää kyyneliään, ja sen sateen puhkeamista hänen miehuutensa ei sallinut muitten nähdä.
* * * * *
Lapsen päivä päivältä vaurastuessa alkoi sen itku käydä niin äänekkääksi, että oli pelättävissä sen kuuluvan seinien ulkopuolellekin ja piilotetun siten ilmaisevan itse itsensä. Ne kolme, jotka salaisuuden tunsivat, pitivät sen vuoksi eräänä myöhäisenä iltana perheneuvottelun, millaisiin toimenpiteisiin nyt olisi ryhdyttävä, kun lasta oli mahdoton enää kauemmin kotona säilyttää. Tehtiin useita, ehdotuksia, jotka aluksi tuntuivat hyvinkin onnistuneilta, mutta tarkemmin harkitessa osoittautuivat kuitenkin toinen toistaan mahdottomammiksi käytännössä toteuttaa. Kun oltiin jo joutumassa täydelliseen neuvottomuuteen, pelasti Marjaanan käytännöllinen ymmärrys umpikujasta, nyt kuten usein ennenkin.
»Jos salaisuus tahdotaan sulkea lujan lukon taakse, on Änän vietävä niin kauaksi, että sen ääni ei tänne kuulu», sanoi Marjaana — ainoa, joka tahtoi juurruttaa käytäntöön lapselle hätäkasteessa antamaansa nimeä. »Minun kotipuoleni, josta nuorena tyttönä maailmalle päädyin, on tarpeeksi etäällä ja niin syrjässä muusta maailmasta, että sen piiloisempaa loukkoa on vaikea muualta löytää. Siellä asuu muuan minulle lapsuuden ajoista tuttava pariskunta: puuseppä Aletuinen ja vaimonsa Saara, hyviä ihmisiä, joiden hoivissa Änännän olisi turvallista olla kuin Jumalan kämmenellä. Mutta kun ne ovat köyhänpuoleisia, niin… Vaikka ei suinkaan se Saara mitään palkkaa siitä hoidostaan, kunhan isäntä antaisi rahaa senkään verran, mitä kuluu Änännän ruokaan ja vaatteisiin. Minä kyllä ottaisin viedäkseni pojan heille.»
»Voivatko ne myöskin olla vaiti, jos myöhemmin sattuisivat jotenkuten saamaan vihiä salaisuudesta?» kysyi isäntä, jolle asian tämä puoli tuntui olevan tärkein.