»Niinkuin hauta.»
»Hyvä on», sanoi isäntä ja jatkoi kuin jo aiemmin valmiiksi ajattelemaansa asiaa:
»Mitä siihen rahalliseen puoleen tulee, niin minä, kun en voi tehdä julkisia perintöpapereita, tässä Jumalan ja meidän kuuden korvan kuullen vannon, että niin kauan kuin poika elää, minä hänen hyväkseen — tosin maailmalle näkymättömänä — teen kaiken sen, minkä rahalla voi saada aikaan, vaikka minun sitä varten pitäisi uhrata… uhrata koko Iso-Mannilan talo.»
»Nyt enkelit taivaassa ilosta itkevät», sanoi emäntä liikutettuna, ja isännän näin suuren myönnytyksen rohkaisemana uskalsi mennä askelta pitemmälle:
»Etkö voisi taipua vielä siihenkin, että lapsi saisi jäädä kotiin?»
»En!»
Siinä kohden ei ollut tinkimisen varaa. Mutta emäntä lohdutti itseään sillä, että ehkäpä tulee vielä sekin aika, jolloin isäntä ilomielin voi tehdä tämänkin uhrauksen.
Oli määrä lähteä matkalle jo seuraavana yönä, aluksi isännän saattamana kaupunkiin asti, sieltä rautateitse edelleen ja lopuksi kyytihevosella perille.
Kun kaikki oli jo lähtövalmista ja erikoisesti emännän pelkäämä eronhetki käsissä, otti hän vielä viime kerran lapsen syliinsä, katsoi sen sokeihin silmiin niin haikean hellästi, kuin poika olisi ollut hautaan lähtevä, ja puheli sille äänellä, joka tuntui tulevan suoraan sydämestä:
»Hyvästi nyt — hyvästi nyt. Saanenko sinua enää milloinkaan nähdä?… Oi saan, saanhan toki, jollei täällä, niin siellä, missä sinunkin sokeat silmäsi selkenevät ja jossa me kaikki jälleen lapsiksi tullaan. Enhän minä ilman sitä toivoa tätä eronhetkeä kestäisikään… Onhan siellä, Marjaana, korissa jo tutit ja maitopullo ja kaikki pienet vaatteet — ettei vaan mitään unohtuisi?»