»On, on.»
»Hoida, rakas Marjaana, tätä pientä, pitkälle matkalle lähtijää hyvin. Katso, että se ei vilustu, että aina on villaista ympärillä, ja maista maitoa aina itse ensin, ettet anna myrtynyttä.»
»Kyllä, kyllä. Mutta meidän pitää nyt…»
»Ja sano, sille vaimolle — mikä sen nimi nyt olikaan?… Niin, sille Saaralle, että se tälle, äidittömälle, olisi äitinä, pehmein käsin ja hellin sydämin. Voi, joko se Marjaana tahtoo tämän pois, joko teidän täytyy lähteä?… Niin, niin: ennenkuin kuu nousee. Se on tälle, yön lapselle, kuunkin kalpea valo liian kirkas — yö sisällä, yö ympärillä… Voi, kyllä tämä nyt on… mutta ei auta, ei auta… Hyvästi nyt — hyvästi nyt… ja Jumala sinua, lapseni, siunatkoon ja varjelkoon.»
Marjaanan täytyi lievällä väkivallalla ottaa lapsi mummon sylistä. Pian sen jälkeen rattaat lähtivät hiljalleen vierimään kaupunkia kohti yön pimeydessä, ihmisten raskaimmin nukkuessa.
III
Puuseppä Aletuisen tuvan portailla istui noin kymmenvuotias poika, jonka hieman elähtäneissä kasvoissa, kumaraisessa asennossa ja tukevassa, polvien välissä seisovassa sauvassa, josta hän piti lujasti kiinni molemmin käsin, oli jotakin vanhusta muistuttavaa. Hän, sokea, ei nähnyt mitään, mutta siitä salaperäisestä hiljaisuudesta, joka nyt leikkien vaihteessa vallitsi puusepän pihamaalle kokoontuneitten kylän lasten kesken, hän ymmärsi, että jotakin jännittävää oli tekeillä.
»Viimeinen pari!» kajahti vihdoin kimakka lapsen ääni hänen korviinsa.
Siinä tuokiossa alkoi tanner jytistä. Nopeat juoksuaskelet milloin etääntyivät, milloin lähenivät ja kaapasivat väliin ohi niin likeltä, että portailla istuja tunsi vauhdin aiheuttaman lämpimän ilmavirran leyhähtävän kasvoillensa. Hän kohensihe ryhtinsä istuessaan suoraksi, sauvaa yhä jännittyneempänä puristavat kädet ojentuivat eteenpäin, herkästi elehtivät kasvot värähtelivät ja ripsireunaiset silmäluomet takoivat kelmeänä maitona muljahtelevien valkuaisten yli, ikäänkuin silmien vangittu valo olisi kiinni sidotun linnun tavoin räpyttänyt siipiänsä vapauteen pyrkiessään. Kun jäljekkäin kiitävien paljaitten jalkojen jytinä pihamaan pintaan kuului yhä sakenevan ja ohi vilkaisevien huohottava hengitys käyvän yhä kiivaammaksi, ponnahti sokea poika vihdoin kuin jonkin sisäisen voiman ampaisemana seisoalleen, juosta vilisti paikallaan, että keppi kädessä heilui, ja huohotti kuten muutkin juoksijat. Kuullessaan kentältä ahdinkoon joutuneen pakenijan hätäisen kirkaisun, parkaisi hänkin ja hypähti sykähtävin sydämin syrjään, ikäänkuin sillä ovelalla tempulla pettääkseen kuvittelemaansa takaa-ajajaansa, jonka kurkottavan käden kouraisun hän oli jo tuntevinaan niskassansa. Askelten aivan liki lähetessä hän juoksijoita kiinni tavoittaakseen kahmaisi käsin eteensä kuin kolossaan pyytävä rapu pihdeillään saalista, joka on osunut sen saksien ulottuville.
Sokea poika oli leikissä mukana sieluineen ja ruumiineen ehkä innokkaammin kuin kukaan muu. Mutta kun lesken vihdoin onnistui iskeä toinen pakenevista parikseen, lyyhähti hän jännityksen lauettua herpautuneena portaille istualleen ja kätki kasvonsa käsiinsä häpeäänsä salatakseen.