Oli taas, niinkuin aina ennenkin, hänen leikkinsä ollut vain pelkkää kuvittelua, leikin leikkiä.
Sokean pojan portaalla murheellisena istuessa ja verratessa itseänsä näkeviin lapsiin paistaa pohotti heinäkuinen sunnuntai-iltapäivän aurinko hänen lakittomaan päähänsä. Hänelle se ei paistanut taivaalta, vaan taivaasta Jumalan luota. Siellä — niin oli »täti» aina kertonut — hänenkin silmänsä kerran selkenevät ja hän saa nähdä paljon sellaista, jota täällä maan päällä ei näe näkeväkään. Hän saa siellä enkelien kanssa olla hippasilla ja juosta leskistä pitkin taivaan tasaisia tanteria, kompastumatta ja päätänsä seiniin ja aitoihin mustelmille kolhimatta. Siellä hän osaa lukea aapista niinkuin muutkin lapset, voi kiipeillä katoille ja pitkiin palmupuihin, hyppiä ojien yli ja sauvalla eteensä tunnustelematta kulkea kivikkoisiakin polkuja, lankeilematta polviaan nahattomiksi ja lyömättä varpaitaan verille. Niin, ja lentääkin hän voi, kun kerran siivet on.
Kiitollisena kaikesta tästä hän surunsa unohtaen käänsi kasvonsa kohti aurinkoa, jonka hehku sihisi korvissa, pisteli ja nipisteli leikkisästi ihoa ja tunkeutui lempeästi hyväilevänä aina sydämeen asti. Suoraan avoimiin silmiin paistava aurinko valaisi hänen sokeutensa harmaata hämärää kuin sen suuren, tulevan kirkkauden maidonvalkea kajastus. Lämmön vaikutuksesta hän tunsi kuin kohoutuvansa ylös aurinkoa kohti ja sulautuvansa sen hehkuun niin välittömästi, että leikkijäin jalkojen töminä kantautui vain aika-ajoin hänen korviinsa heikosti kuin jostakin hyvin kaukaa, hänelle vieraasta maailmasta.
Pihan perällä koivun katveessa istui kaksi vanhaa vaimoa: puuseppä Aletuisen emäntä ja muuan naishenkilö, jota paikkakunnalla ei tunnettu. Räätäli Jahnukaisen akka tosin arveli, että vieras ei voinut olla kukaan muu kuin se salaperäinen kulkija, jonka hän kymmenen vuotta sitten eräänä syksyisenä kuutamoyönä oli nähnyt käärö käsivarrella ajavan Aletuisen mökkiin ja jo samana yönä sieltä kääröttömänä lähtevän, sellaisin seuraamuksin, että aamulla oli puusepän pirtistä alkanut kuulua itkunvikinää, ikäänkuin lapsi olisi sinne yön aikaan taivaasta tipahtanut. Nuorten jaloista nöyrästi syrjään vetäytyneinä vanhukset katsoivat ääneti lasten leikkiä, ristiin liitetyt kädet hartaina helmassa.
»Muistatkos sinä, Marjaana, vielä niitä aikoja, kun sitä mekin noin hapset hajalla ja hameet hulmuavina leskistä juostiin?» huomautti puusepän emäntä vieraalle hiukan surumielisesti.
Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä.
»Muistanko? Eihän sitä meidän iällä enää paljon muuta muistetakaan. Niistä eväistähän meidän, Saara hyvä, on loppuikämme elettäväkin. Mutta niitä on sellaisiakin, joilla elämänsä ehtoolla ei tule olemaan edes sitä iloa, joiden muistoon vanhuksina, jos sinne asti elävät, yksinpä vihreimmät nuoruusmuistotkin kompuroivat kolmella jalalla», sanoi vieras ja viittasi kädellään portaalla istuvaan sokeaan poikaan.
»Kyllä ymmärrän — Moosesta tarkoitat. Mutta onhan hänellä nyt sentään jotain iloakin, niinkuin äsken näit. Ja saahan hän tuolloin tällöin leikkiä myös yhdessä muitten lasten kanssa. Odotahan, kun kyllästyvät tuohon kisaansa, niin saatpa nähdä, että niitä on semmoisiakin leikkejä, joissa Mooses on parasta mestaria.»
»Näyttää vähän siltä, että ne Mooseksen pienet ilot on kyynelillä maksettava. Mutta kiitollinenhan tulee olla vähästäkin. Onhan, toisekseen, olemassa vielä onnettomampia, sellaisiakin, joilta kaikki valtatiet tähän näkyväiseen maailmaan ovat suljetut, jotka samalla ovat sekä sokeita että kuuroja ja mykkiä.»
»Mitä mahtanee Jumala viisaudessaan ajaa takaa siinä, että hän, joka itse näkee näkymättömätkin, kuulee kuulumattomatkin ja ymmärtää kaikki kielet, sallii syntyä sellaisia luomuksia, joiden silmille maailma on vain loputonta syksyistä yötä, korville ainaista haudan hiljaisuutta ja joiden eläinten ääntä muistuttavassa mölinässä on kuulevinaan kielelle sidottujen sanojen rimpuilevan raudoissaan kuin elinkautiset kahlevangit?»