»Sitä se siinä takaa ajaa, että nekin, jotka aina marisevat köyhyyttään, saisivat heistä nähdä kuin kuvastimesta, kuinka äärettömän rikkaita he itse ovat.»
Marjaana vaikeni hetkiseksi ja sanoi sitten syvään huokaisten:
»Eikähän ole aina Jumalan syy…»
Saara heitti häneen tutkivan silmäyksen ja kysyi kuin matkien:
»Jumalan syy?… Kun sinä aikoinaan laskit tuon portailla istuvan pojan kolmikorttelisena minun syliini ja pistit setelitukun kouraani, oli sinulla sellainen hoppu, että tuskin kahvikuppia maltoit odottaa. Suhahdithan vain hät’hätää korvaani, että poika on parempain ihmisten lapsia ja hoitopalkkio sen mukainen. Silloiseen vaiteliaisuuteesi ja kiireeseesi saattoi sinulla olla omat syysi, — pelkäsit kai, että sinut täällä tunnetaan, mutta se oli turhaa luuloa, koska minäkään en sinua enää tuntenut. Enkähän minä salaisuuttasi liioin kärkkynytkään. Mutta kun tulen pian kymmenen vuotta olleeksi lapsen äitinä, olen kantanut poloisen kasteelle, kuormittanut kummina puolet sen syntejä hartioilleni ja hoitanut sitä, sokeaa raukkaa, hellemmin kuin omaa lastani, niin minulla on oikeus saada vihdoinkin tietää pojan syntyperä ja alkuvaiheet pohjia myöten.»
»Kasteelle, sanot. Kenenkäs nimeen se on kastettu?» tutkaisi Marjaana.
»Herra nähköön! Isän, Pojan ja Pyhän hengen nimeen.»
»Ole tuossa viisastelematta, ikä-ihminen. Tarkoitan, kenen nimiin poika on merkitty kirkonkirjoihin?»
»Omiin nimiinsä. Me kummit, mieheni ja minä, esitimme sen papille löytölapsenamme, jonka isän ja äidin Jumala yksin tietää.»
»Ja Mooseksenko annoitte lapselle nimeksi?»