»Osui olemaan silloin ristimispäivänä, syys kuussa, Mooseksen päivä.»
Marjaana mietti hetkisen.
»Niin… no niin… hm!… Se kastamisasia, kuulen mä, on tainnut mennä vähän vikaan. Näin meidän kesken: pojan nimi pitäisi oikeastaan oleman Änän.»
»Häh? Mikä Änän?»
»Katsos, minä annoin lapselle heti sen synnyttyä hätäkasteen ja nimen, mutta kun vielä pappikin on nostanut sen päälaelle kolmasti vettä, tuntuu minusta, kuin poika olisi kastettu kuusiyhteisen jumalan nimeen.»
»Varmempi on.»
»Muutenhan Mooses on sille pojalle hyvinkin sopiva nimi.»
»Miten niin: sille pojalle? Onkos se tämä meidän Mooses myös vedestä pelastettu?»
Marjaana katsoi kaiken likellä olevan ohi kauas taivaan rannalle, ikäänkuin hän sieltä etäisyydestä olisi tahtonut palauttaa kymmenen vuoden takaiset tapahtumat kuvina muistiinsa. Vannotettuaan Saaraa ikuiseen vaitioloon kaikesta siitä, mitä tämä nyt saa tietää, hän kertoi Mooseksen varhaisimman lapsuuden surullisen tarinan aina siihen asti, jolloin hän jätti lapsen Saaran haltuun.
Nyt Marjaana puolestaan olisi halunnut tietää jotakin Mooseksen myöhemmistä elämänvaiheista, mutta Saara ei ehtinyt vielä kertomuksensa alkuunkaan, kun heidän mielenkiintonsa kohdistui toisaalle. Leskisen juoksuun kyllästyneinä lapset olivat muodostaneet pihaan ison, suljetun piirin ja kutsuivat Mooseksen mukaan leikkimään »Aatamia ja Eevaa». Kun tämä ei ollut voinut ottaa osaa muuhun leikkiin, annettiin hänen nyt ikäänkuin sen korvaukseksi melkein aina olla Aatamina, tyttöjen vuorollaan ollessa Eevana sidotuin silmin.