Lähtee sitten — hiipien hän nyt vuorostaan — ulos ja pysähtyy pihamaalle, elokuun salaperäisen yön ympäröidessä nukkuvalta näyttävää taloa. Hetkisen mietittyään, minne mennä, hän kiiruhtaa juoksujalkaa saunaan, kyntää kourin karsinamullan, etsii lauteet, mallasparven, joka sopen, sohaisee kohennuskepillä uuniinkin, joka mustana ja suu ammollaan ruhjottaa raskaana nurkassaan.
Saunasta hän rientää rantaan, etsii kiihkeästi jotakin jäljille johtavaa merkkiä: veritippaa laiturista, jalan jälkeä nurmikon kasteesta. Tuijottaa sitten hetkisen tyynen veden pintaan laiturin vierelle, niinkuin odottaisi pohjasta poretta nousevaksi. Kun sitä ei kuitenkaan kuulu, kurkistaa hän laiturin reunan yli matalaan pohjaan, mutta tempaisee samalla päänsä takaisin kuin tulesta.
— Jumala varjelkoon! Sielläkö se on? Onko se se?
Kim Marjaana vapisten ja sydän seppänä takoen uskaltaa uudelleen kallistautua kurkantoralta laiturin laidan yli, häntä melkein hymähdyttää hirveä säikähdyksensä; sillä siinä missä hänen pelästyneisiin silmiinsä äsken oli vilahdukselta kuvastuvinaan pienen lapsen alaston, valkoinen ruumis, näkee hän nyt siltapalkin alta kurkottavan vain oman himmeän kuvansa. Keventynein mielin hän heittää silmäyksen järvenselällekin, jonka tyynellä kalvolla siellä etäämpänä hohtaa himmeänä hopeana valkoisten kesäöitten viimeinen, kalpea kajastus. Ja eikös taas vanha sydämensä hätkähdä, kun hän äkkää siellä jotakin mustaa liikkuvan. Mutta kun katsoo kätensä alta tarkemmin, näkee hän siellä vain yksinäisen sorsan, joka rantapensaitten kiiluvia silmiä väljille vesille paenneena ja pää siiven alle painautuneena nukkuen kiertää hiljalleen yöllistä ympyräänsä.
Vanhan emännöitsijän askelet olivat paljon keveämmät hänen noustessaan rantatörmää ylös kartanolle kuin hetkistä aiemmin laskeutuessaan rinnettä alas rantaan.
Hän hakee, hakee edelleen. Mutta vaikka hänen pitäisi valalla vannoa, niin ei kuolemakseen hän voisi muistaa, mistä kaikista paikoista hän on sitä kaipaamaansa etsinyt. Vihdoin hän ikäänkuin löytää itsensä karjapihasta, jossa hänet yht'äkkiä yllättää niin herpaiseva väsymys, että hän tahtomattaan lysähtää navetan kynnykselle istualleen, ja nyt vasta huomaa, kuinka hiki lämpiminä virtoina valuu yli uupuneen ruumiin. Eksyneen tavoin hän on aluksi niin pökerryksissä, ettei heti ota oikein tunteakseen tuttua paikkaa. Kuin unessa hän näkee edessään outoja, makaavia lehmiä, jotka laiskasti kääntävät katseensa häneen kuin kysyen: mitäs nyt, joko nyt on aamulypsynaika? Joku ynähtää, muuan vääntäytyy seisoalleen, useat alkavat märehtiä. Marjaanan vähitellen selviydyttyä täyteen tajuunsa alkaa hänen mielessään rauhoittavana orastaa epäilyksen ihana itu:
— Eihän minulla, hupakolla, ole asiasta sen selvempää tietoa kuin omat aavistukseni ja johtopäätökseni. Onhan voinut, tällä kertaa, kouristaa Lainan sydäntä niin ankarasti, että siinä ja siinä, pääsikö kaatumatta kamarinsa lattian yli. Ehkä olen olemattoman jäljessä juossut? Ehkä olenkin etsinyt vain viimetalvista lunta?
Mutta toisaalta: kuta hiljaisemmaksi elokuun satumainen yö tuntui käyvän, sitä äänekkäämpänä hän oli sielussaan kuulevinaan vaaranalaisen äänetöntä hätähuutoa, joka kalliitten hetkien tuloksettomina kuluessa tuntui jo etääntyneenä kaikuvan kuin kuoleman kynnykseltä. Ei milloinkaan ennen elämässään Marjaana ollut tuntenut itseänsä niin tärkeäksi henkilöksi kuin nyt, jolloin elämä tai kuolema riippui hänestä. Hänen teki mieli kysyä neuvoa lehmiltä, teki mieli kysyä kuunkannalta, joka taivaalla kynsistään kiikkuen näytti pienellä silmänurkallaankin näkevän kaikki. Epätoivoisen tuskalla hän ojensi kätensä harmaalle taivaalle, ikäänkuin olisi tahtonut kurkottaa ne kuun ohi vielä ylemmäksi, huulten hiljaa höpistessä äänetöntä rukousta.
Kun hän sitten herkkäuskoisen jännityksellä oli aikansa turhaan odottanut jotakin yliluonnollista vihjausta etsimänsä salaisen kätköpaikan löytämiseen, ja kun hän — Jumala ja omatunto olkoot todistajina viimeisellä tuomiolla — oli puolestaan tehnyt kaiken, minkä ihminen voi, hän nousi jo seisoalleen lähteäkseen kamariinsa maata. Mutta hän ei ehtinyt vielä poistua, kun hänen korviinsa kuului navetasta outo narahdus. Tavallisissa oloissa hän olisi saattanut pitää sitä tappelevien rottien rääkäisynä, mutta nyt hän tunsi sydämensä kuin seisahtuvan ja väsymyksen väistyvän. Hän juoksi lampokarsinaan kuin kassalleen, kopeloi kourin puolipimeässä nurkassa ja sai käsiinsä riepuun kääräistynä jotakin pehmeää, lämmintä, ja kuin sattumalta pienen pullon.
Marjaana kiidätti molemmat löytönsä erääseen vieraskamariin, mahdollisimman etäälle Lainan makuuhuoneesta. Kääräistyään lapsen tilapäisesti lämpimiin vuodevaatteisiin hän laski kierrekaihtimen akkunan eteen ja tarkasti terävästi sen ryppyisiä, mustansinisiä kasvoja. Navetassa kuulemansa urahduksen jälkeen hän ei ollut kuullut raukan päästävän pienintä uikahdusta. Kun hän tämän oudolta kuulostavan äänettömyyden lisäksi huomasi nyt valkean valossa lapsen suusta pursuavan ilmakuplia ja vihreätä vaahtoa, kaappasi hän käteensä mukanaan tuomansa pikku pullon. Nuuskaistuaan sieraimillaan sen avonaisesta suusta ja tarkastettuaan valoa vasten pullon pohjassa helmeilevän nesteen väriä, syöksähti hänen suustansa kuin kipeänä parkaisuna yksi ainoa sana: