»Sievettä!»
Tämän järkyttävän havainnon tehtyään ja ymmärtäen, että minuuteista voi riippua kaikki, Marjaana silmänräpäystäkään viivyttelemättä juoksi kahvikuppi kädessä takaisin karjapihaan, nyt vielä nopeammin kuin etsintämatkalle lähtiessään.
»No, Mansikki, ylös, ylös, kiireesti!… Nopeammin, nopeammin!… Kas niin, hiljaa nyt vaan… vatj sii…!»
Kyykähtäen seisoalle nousseen lehmän kupeelle hän heruttaessaan puheli sille kuin maanitellen elukkaa pysymään hiljaa paikallaan:
»Voi, et tiedä, et tiedä, Mansikkini, mikä erinomainen lääkäri, mikä mainio apteekki olet — jos ollakseen — sille… sille pienelle pojalle, jonka huulille äitinsä… oma äitinsä… maailmaan tulon ensi tervehdykseksi… lämpimän rinnan asemesta pisti myrkkypullon kylmän suun… Vatj sii…! Älä vain suutu, kun ajoin sinut niin kovakouraisesti ylös: älä nosta maitoasi… Jollei sinunkin apusi liene jo liian myöhäistä?… Jumalan kiitos, jopa herahti! Pari pitkää vetäisyä vain herkimmästä nännästäsi… Kas niin, jo riittää. En miljooniin, en koko maailman kultaan voisi vaihtaa nyt tätä yhtä kahvikupillista sinun lämmintä maitoasi. Kiitos, Mansikki, rupea maata nyt taas.»
Parhaan ymmärryksensä mukaan lääkittyään lasta maidolla ja käärittyään sen kunnolliseen kapaloon Marjaana hiipi parin huoneen läpi ja koputti hiljaa talon haltijoitten makuukamarin oven. Mutta kun ei kuulunut mitään vastausta, ajatteli hän säälien asiasta tietämättöminä siellä vain nukutaan vanhurskaan unta. Hän koputti uudelleen lujemmin.
»Kuka se?» kuului vihdoin isännän unelias kysymys.
»Minä se olen, Marjaana.»
»Mikä on hätänä?»
»Tulkaapa vähän tänne.»