Kun isäntä ja emäntä yöpukimissaan, mielessä outo aavistus, tulivat Marjaanan jäljessä valaistuun kamariin ja huomasivat sängyssä pieluksella kurttuiset, mustanpuhuvat lapsen kasvot, eivät he olisi voineet pahemmin hätkähtää, vaikka olisivat nähneet siinä, käärmeen kiemurassa. Molemmat vastatulleet olivat niin hämmästyksen lyömiä, etteivät aluksi saaneet sanaa suustansa.
»Mi-mi-mikä tuo on?» änkötti isäntä vihdoin kuin hengästyneenä.
»Se on nyt se Lainan liikkuva kasvi», vastasi Marjaana surumielisesti.
Tämän kuultuaan emäntä lyyhistyi tuolille istualle. Eikä ollut muuten, kuin että isännänkin polvet hiukan notkahtivat, mutta pian hän suoristautui entistä pystymmäksi, samalla kuin kädet vaistomaisesti puristuivat nyrkkiin.
»Olette te naisia! Eikö teillä ole ollut silmiä päässänne? Te tiedätte lehmienne poikimisen paremmin kuin…!» ryöppysi sanoja hänen suustaan niin koskenaan, että tuntui kuin viime lauseen sanomatta jäänyt loppuosa olisi ruuhkautunut hänen kurkkuunsa.
Isännän mielenpurkauksesta välittämättä Marjaana alkoi kertoa yöllistä etsintäänsä. Ikäänkuin itselleen voimia kooten ja antaakseen kuulijoilleen hiukan toipumisaikaa hän piti pienen väliajan, ennenkuin jaksoi nostaa kuormaan viimeisen, raskaimman kiven.
»Minun on vaikea sanoa kaikkea mitä tiedän, sillä minä pelkään, että teidän sydämenne eivät kestä sitä kuulla. Mutta kun on ihmishenki kyseessä, on minun pakko ilmaista, että sieltä lampokarsinasta minä lapsen kera löysin, niinkuin Jumalan johdatuksesta, tämänkin», hän sanoi ja otti esiin kukkaruukun taakse piilottamansa pikku pullon.
»Mitä?… Minun sievesipulloni! Mi-mitä tämä on?… Eihän Marjaana tarkoittane, että… että tätä olisi annettu lapselle?» kyseli isäntä kiihtyneenä ja katsoi emännöitsijään niin terävästi, kuin olisi tämän silmistä tahtonut lukea hänen ajatuksensa.
»Kyllä… sitä minä tarkoitan», vastasi Marjaana.
Tuskin hän oli ehtinyt sen sanoa, kun emännältä pääsi vihlaiseva parahdus, ja hän olisi kuukahtanut tuolilta lattialle, ellei Marjaana olisi ehtinyt häntä tukemaan. Isäntä tuijotti lattiaan, niinkuin olisi ajatuksissaan koettanut luoda kuvaa viimeksi kuulemansa teon kantavuudesta. Tuokion hiljaisuuden jälkeen alkoivat hänen sanansa putoilla lyijykuulina molempain naisten sydämelle, jopa niin raskaina, että hän näytti itsekin niitä kauhistuvan: