»Vanha totuus on: joka antaa sormensa pirulle, se vie koko käden. Mutta kun kerran myrkkyä antoi, niin olisi antanut niin pitkän ryypyn, että muuta ei olisi tarvinnut.»
»Voi, taivaan Isä!» huudahti emäntä ja jonkin äkillisen voiman vahvistamana kiiti kädet levällään kuin suojelusenkeli vuoteen luo, kietoen lapsen hellään syleilyynsä, niinkuin olisi tahtonut varjella sitä kaikesta pahasta.
»Jumala varjelkoon, että se ryyppy ei olisi ollut liian pitkä. Isäntä katsoo: tuossa pieluksella pienessä ruumiissa kamppailevat keskenään maito ja myrkky, elämä ja kuolema. Mutta kun meillä ei ole tietoa, kumpi puoli pääsee voitolle, on lapsi kastettava», sanoi emännöitsijä.
Kun isäntä tämän odottamattoman huomautuksen johdosta mietti, että hänen pitäisi ilmiantaa vieraalle, vieläpä papille, välillisesti häntä itseään ja koko talon kunniaa leikkaava häpeä, ehkäpä vankilaan johtava raskas rikoskin, vastasi hän jyrkästi:
»Ei ikinä!»
»Voiko isäntä Jumalan ja omantuntonsa edessä vastata, jos kävisi niin onnettomasti, että kuolematon sielu teidän takianne joutuisi iankaikkiseen kadotukseen?» jatkoi Marjaana järkähtämättömästi, ja hänenkin äänessään kalskahti terästä.
Se naula veti. Isäntä väänteli käsiänsä tuskissaan kahden tulen välissä: yhtäällä pahansuovan maailman nauru ja pilkka, toisaalla kastamattoman sielun iankaikkinen itku. Hän melkein vapisi kahden niin voimakkaan mahdin puserruksessa ja hänen äänensä värähti kysyessään Marjaanalta avuttoman rukoilevasti:
»Olisiko pappia lähdettävä hakemaan nyt heti — yöllä?»
»Kuka tässä puhuu papista», Marjaana sanoi. »Jos lapsi on mennäkseen, niin ei ehdi pappi tähän tarpeeseen. On toimitettava hätäkaste.»
»Hätäkaste!»