Kas, sitäpä seikkaa isäntä ei ollut hoksannut. Mutta kun asia sai nyt tällaisen käänteen, hänestä tuntui, kuin hänen rinnassaan leimahtanut helvetin tuli olisi tupsahtanut sammuksiin, ja että sen maallisenkin puolen voi jotenkuten järjestää, kun saa ajatusaikaa.
»Se sopii, se sopii», hän myönnytteli, Marjaanan mielestä tilaisuuteen nähden liiankin vapautuneesti.
»Mutta kukas meistä osaa sen kastamisen toimittaa?»
»Miehiselle miehellehän se tehtävä kai oikeutta myöten kuuluisi, mutta kun minä olen ollut lapsen lääkärinä ja kun minulla on yhtä puhtaat paperit kuin isännälläkin, niin ehkäpä voin olla pappina myös. Mutta kummeina teidän ainakin on oltava — vai tahdotteko, että käyn kutsumassa väen puolelta jonkun…?»
»Ei, ei! Ei hiiskaustakaan väen puolella!»
Kun Marjaana oli keittiöstä hakenut puhdasta, haaleata vettä, ja isäntä hänen pyynnöstään tuonut virsikirjan ja varmuuden vuoksi raamatunkin, alkoi kastetoimitus. Emäntä naiskummina piti sylissään lasta, jossa hän ei huomannut muuta elonmerkkiä kuin sen, että kastettava tuntui käteen lämpimältä, josta päättäen henki luultavasti ei ainakaan vielä ollut paennut. Marjaana toimitti tehtävänsä käsikirjan mukaan aivan kirjaimellisesti: nosti kädellään vettä kolmasti lapsen päälaelle ja samalla luki kirjasta:
»Minä kastan sinut N.N. nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. Amen.»
Kun kastaja lopuksi oli lukenut Isä meidän rukouksen ja Herran siunauksen ja sen päätyttyä oli tavan mukaan, päät hartaasti kumarruksissa ja silmät suljettuina, hetkinen vaiettu, sanoi emäntä:
»Eikö olisi oikein, että minä nyt tämän pienen — pienen… mikäs sen nimeksi nyt tuhkaan? Vai tahko tälle raukalle nimeä ollenkaan?»
»Niin, tosiaan, mitenkäs se on, Marjaana, sen nimen laita? Se taisikin unohtua kokonaan pois», kyseli isäntäkin kuin hätäytyneenä.