Mooseksen päästyä vihdoin pois piinapaikastaan hän lähti häpeäänsä ja tuskiansa itkien, keppi kolmantena jalkana, yksinäisyyteen järven rantaan, pihaan jääneiden leikkitoverien katsoessa surumielisinä hänen jälkeensä.
»Vieläkö leikitään?» kysyi muuan joukosta, kun Mooses oli kadonnut rantatörmän taakse.
»Ei, ei leikitä enää», kuului yhtaikaa useasta suusta kaikkien yksimielinen vastaus.
Lapset hajautuivat hiljaisina ja alakuloisina kukin taholleen. Mutta se viimeksi Eevana ollut tyttö itki kulkiessaan yksinäistä metsäpolkua myöten kotiinsa päin.
IV
Vuosien vieriessä oli Aletuisen naapurien ja muitten kyläläisten mielenkiinto Moosekseen ja hänen salaiseen syntyperäänsä vähitellen väljähtynyt. Mutta syksyllä, Marjaanan käynnin jälkeen, leimahti mielissä jo melkein sammunut uteliaisuus uuteen liekkiin. Sokea poika oli kadonnut jäljettömiin, häipynyt puusepän mökistä yhtä salaperäisesti kuin kesäisiin maihin muuttanut pääskynen pesästään räystään alta, kenenkään huomaamatta, kenenkään osaamatta tarkalleen sanoa päivää ja hetkeä, milloin hän oli lähtenyt ja minne mennyt — tai paremminkin: viety. Sillä pojan poistumisen aikoina oli myös itse Aletuinen ollut kateissa useita päiviä. Jotakin yhteyttä mahtoi niinikään olla sen kesällisen, puusepän mökissä vierailleen vaimon ja pojan katoamisen välillä. Arvailtiin sinne ja tänne. Ahdisteltiin Aletuista ja Saaraa piinaavilla kyselyillä, mutta kun nämä vain lyhyesti ja yli olan huomauttivat, että eipä sen asian pitäisi sivullisia liikuttaa, suututtiin ja haukkua nalkutettiin takana päin, hyvinkin myrkyllisesti.
»Miksi kidutetaan ihmisiä tietämättömyyden pimeydessä kuin käärmettä pihdeissä, miksi ei sanota suoraan, minne sokea on viety. Ihan olisi vallesmannille sana saatettava. Ties, vaikka puuseppä olisi vasarallaan moukaroinut pojan kuoliaaksi, pistänyt ruumiin säkkiin, raahannut sen selässään yön pimeydessä pois kotoaan ja upottanut Kuorejärven syvyyteen.»
»Niin, niin, kukapa tietää. Vaikka kunnian kirjoissahan nuo ovat puusepän väet näihin asti kulkeneet. Mutta ei tuntuisi oikein sopeutuvan tähän karjanhoitajajärkeen se, että joku, ellei hän ole aivan pähkähullu, tuhoaisi parhaan lypsylehmänsä. Elähtäneempi väki muistaa: ei sitä ennen Aletuisen nokan edessä näkynyt juuri muita herkkuja kuin kuorekuppi ja leipäkannikka, mutta siitä alkaen kun sokea poika ilmestyi, on puusepän pöydällä höyrynnyt riisiryynipuurot ja rusinasopat joka jumalan pyhä, usein arkinakin.»
»Entäpä jos asiat nykyisin ovat keikahtaneet niin päin, että Aletuinen sen entisen emännän tapaan olisi pitänyt edullisempana teurastaa kultamunia munivan kanan, kaapatakseen kaiken kullan — pojan suuret perinnöt, näet — yhtaikaa.»
»Niinkin voisi olla.»