* * * * *
Kului vuosi vuoden jälkeen. Lapset kasvoivat aikuisiksi, aikuiset huomaamattaan vanhenivat, ja tuolloin tällöin sai Aletuinen tehdä kätkyen jollekin maailmaan tulevalle ja ruumisarkun jollekin hautaan lähtevälle.
Mutta sokeaa Moosesta tuskin enää muistettiinkaan.
Hirvaskylän elämän näin mataessa eteenpäin vanhaa tuttua latuansa ajoi eräänä hiljaisuuttaan torkkuvana keväisenä sunnuntaipäivänä kylän läpi näköjään nuori herrasmies, joka kärryjen kuoppaisella kylätiellä kallistellessa ja laiskan kyytipojanloikareen sinne tänne retkahdellessa istui koukkupäiseen sauvaansa käsillään tukien jäykkänä ja suorana kuin tikku, suurilla, pyöreillä, pikimustilla silmälaseillaan naama totisena katsoen suoraan eteensä kuin pöllö hongan oksalla, kertaakaan sivulleen vilkaisematta, kertaakaan nostamatta valkoista olkihattuaan vastaukseksi harvojen vastaantulijain nöyriin tervehdyksiin.
»Olisiko, ryöttä, ollut niin koppava, ettei ollut näkevinäänkään, tai lieneekö uppoutunut niin syviin mietteisiin, ettei huomannut», arvelivat vastaantulijat ja pysähtyivät närkästyneinä katsomaan tuon ylpeältä näyttävän matkustajan jälkeen.
»Niitä on tönöjä tässä tien poskessa useitakin. Ehkä se on tämä, johon herra aikoo», sanoi kyytipoika vihdoin ja seisautti hevosensa erään mökin eteen.
»Kuka…? Sus siunatkoon!» kuului tuvan avonaisesta ovesta käsien läiskähdyksen säestämä huudahdus ja sen jälkeen kiireistä, ikäänkuin hätääntynyttä liikehtimistä.
»Tuo kiljaisu lähti Jahnukaisen akan kurkusta. Aja eteenpäin ja muista: suuri yksinäinen koivu pihan perällä», neuvoi kyydittävä.
»Tässä», sanoi ajaja hetken päästä ja pysähdytti hevosen Aletuisen pihaveräjälle.
Oudon herrasmiehen äkkiarvaamatta ilmestyminen herätti puusepän pirtissä melkein yhtä suurta hämmästystä kuin Jahnukaisenkin tuvassa. Sukaistuaan takin ylleen Aletuinen meni vierasta vastaan, kouraisi hatun päästänsä, kumarteli ja kohotti kätensä tervehtiäkseen, mutta kun tämä ei näyttänyt häntä huomaavan, rykäisi puuseppä ilmaistakseen läsnäolonsa.