»Leikkiä 'Aatamia ja Eevaa', niinkuin ennen lapsina.»
»Silloin Mooses poltti vain jalkansa nokkosiin, mutta sanokaa minun sanoneen: tässä leikissä se polttaa vielä sydämensäkin.»
»Ja Hilja myös.»
»Hilja myös.»
Vieraitten pyynnöstä Mooses näytti heille kirjojansa ja luki näytteeksi, jonka kestäessä ja kotvan aikaa sen päätyttyäkin väen joukossa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, pidätetyn kummastuksen lauetessa vihdoin hillityksi, pihan laajuiseksi ihmettelyn sorinaksi.
»Ei uskoisi — ei uskoisi… Jo pitää olla ikuinen ihme…»
Kun kuultiin, että Mooses osaa soittaa viulua, pyydettiin hänen sitäkin taitoansa näyttämään. Aluksi hän soitti vakavia isänmaallisia lauluja, sitten lemmenlauluja, joita kaikkia kuunneltiin yhtä hartaina, moni kyyneltyvin silmin. Olihan kyllä ennenkin viuluniekkoja kuultu, olipa sellaisia omassa kylässäkin, mutta halkojen sahaamista oli heidän vingutuksensa tähän verraten. Siinä oli tässä opinkäyneen soittimessa sellainen selittämätön, vapiseva sivusointu, jota ei ollut oman kylän soitossa, ja joka iloisenkin sävelen kielillä laulaessa ikäänkuin itki siinä vierellä. Se oli tämä surunvoittoinen valitus, joka sielun salaisissa kielissä herätti herkimmän vastakaiun ja nosti kyynelet silmiin.
Illemmalla uskallettiin nuorten taholta ehdottaa, että kun Mooses nyt on palannut, niin sopisiko ehkä hänen kunniakseen panna pystyyn pienet tulijaistanssit. Olisi tuo somaa kerran eläessään pyörähtää semmoisen mestarin soiton mukaan. Ei Mooseksella enempää kuin Aletuisella ja Saarallakaan ollut mitään sitä pyyntöä vastaan.
Sokea istui tuvan portaalla, kuten ennen poikasena, ja soitti polkkaa, ja samat jalat, jotka kolmetoista vuotta sitten olivat tässä leskistä juosseet, jytisivät nyt pihamaalla tanssin tahdissa. Mutta toiset olivat hameet, joiden helmukset ohimennen pyörähtäessään humauttivat lämmintä ilmaa hänen kasvoillensa. Ja samoin kuin silloin tuntui Mooseksesta nytkin, kuin se töminä kuuluisi ajoittain hyvin kaukaa, jostakin toisesta maailmasta, kuin oli se, jossa hän eli.
Vasta yömyöhällä lähdettiin kotiin. Mutta moni neitonen kääntelehti lemmen tuskissa unettomalla vuoteellaan aamuun asti, korvissa yhä yöllisen soiton sävel ja silmissä sokean soittajan hienostunut kuva. Lehtimäen tyttären aitassa taidettiin itkeäkin, tietämättä oikein, olivatko ne kyynelet ilon vai surun.