Saara hädissään painoi sormen huulilleen ja pudisti miehelleen varoittavasti päätänsä. Tämä nyökäytti ymmärtämyksen merkiksi.
»Tuota… sitä on vähän vaikea tietää», alkoi Aletuinen. »Sillä se avunantaja ei itse lähetä rahoja, vaan on Mooseksen nimiin tallettanut summan pankkiin, josta määrätyn suuruisen erän lähettäminen uusiutuu joka kuukauden ensimmäisenä päivänä yhtä säännöllisesti kuin auringon nousu.»
»Sen minä kyllä tiedän», sanoi Mooses ja teki kädellään kiivaan, tyytymättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
»Mutta kukas — —?»
Hänen vuoroin punastuvat, vuoroin kalpenevat kasvonsa alkoivat elehtiä ja nytkähdellä hermostuneesti. Vihdoin hänen suustansa syöksähti vastausta vaativana:
»Kukas minun äitini on?»
Sitä kysymystä odottaessaan Saara oli pelosta ihan vapissut. Mutta kun vanhukset eivät tahtoneet kasvatilleen teeskennellä tietämättömyyttä eivätkä näin yhtäkkiä voineet myöskään totuutta ilmaista, ei heillä ollut muuta keinoa kuin vaieta.
»Ja isäni…?» lisäsi Mooses.
»Jumala sen tietää», huokasi Saara totuuden mukaisesti.
Kuin äkillisen raivon puuskassa Mooses karkasi molemmin käsin tukkaansa ja sähisi: