»Jumala! Enkö minä sitten saa koskaan tietää vanhempiani?»
Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti:
»Pitääkö minulle kaikki olla yötä?»
Vanhukset vaikenivat liikutettuina, odottaessaan Mooseksen tyyntymistä. Kauan ei viipynytkään, kun hän oli taas rauhallisempi, ja ilmeisesti häpeillään tunteittensa tahdottomasta purkautumisesta kiiruhti jatkamaan asiaansa:
»Jo varemmin keväällä oli rouva saanut jostakin kirjeen, jossa häntä pyydettiin järjestämään asiat niin, että kun nyt olin tarpeeksi oppinut, minä palaisin jälleen lapsuuteni kotiin asumaan. Kiitollisena tuntemattoman ystäväni tähänastisesta avustuksesta minä olen kuitenkin päättänyt, nyt mieheksi tultuani, yrittää lentää omin siivin ja kieltäytyä vastaanottamasta kirjeessä luvattua, jatkuvaa avustusta. Koulussa oppimani kotiteollisuuden avulla luulen itsekin voivani henkeni elättää. Kunhan ehtivät sieltä Helsingistä lähettää lupaamansa koripajut, teen niistä kesän pitkään erilaisia sen alan tuotteita, joita talven tultua kiertelen pitäjillä ja kaupungeissa myymässä. Hevonen olisi kuitenkin sitä varten ostettava- ja saatava joku poikanen oppaaksi. Ehkäpä siinä sivussa voisin ansaita jonkin markan viulunsoitollakin ja seinäkellojen korjaamisella, jonka taidon myös olen koulussa oppinut. Niin, sillä tavoin ne muut ovat minun puolestani puuhailleet. Mutta mitäs te, setä ja täti, tästä minun asuntoasiastani sanotte? Sitä ei ole taidettu teiltä tiedustaa ollenkaan?»
»Sitä on toki turha ottaa huulilleenkaan. Avosylin otamme Mooseksen vastaan — onhan hän meille melkein kuin oma poika», sanoi Aletuinen.
»Enemmän, Henteri, vielä enemmän kuin oma», lisäsi Saara ja osoitti äänettömästi miehelleen sokean silmiä. »Oli niin haikea ollakseni silloin Mooseksen mentyä, että se ikäväni pyrki toisinaan ihan itkuksi pihahtamaan.»
»Siihen lisäksi se, että kun me kaksi ammattimme perusteella nyt olemme tulleet ikäänkuin virkaveljiksi keskenämme, niin onhan meidän molempain rattoisampi työskennellä yhdessä saman katon alla kuin kummankin erikseen. Huononpuoleisethan tässä tosin vähän on oltavat, parempain ihmisten, mutta jos Mooses tyytyisi tuohon kamaripöksään, niin voisi siitä ehkä korjailemalla ja sanomalehtiä seiniin liisteröimällä saada vielä jotenkuten mukiinmenevän», ehdotti Aletuinen.
»Näin kesän aikana olisi aitassa raittiimpi ja viileämpi maata. Sinne minä jo Mooseksen vuoteen laitoinkin», sanoi Saara.
»Pahinta taitaa sittenkin olla se, miten Mooses muuten ruvennee täällä sydänmaan hiljaisuudessa viihtymään, kun on niin pitkän ajan imenyt veriinsä pääkaupungin melua. Minä, vaikka olin siellä vain käymättä, en ole sitä Paapelin pesää saanut kokonaan haihtumaan mielestäni vieläkään», sanoi puuseppä kuin suuttuneena.