Mooseksen maatessa yksin aitassa oli ympäröivä hiljaisuus äkikseltään niin outoa, että hän ei tahtonut saada unta silmiinsä ollenkaan. Iltayöstä kuului jostakin yksinäinen lehmän ammahdus kuin pasuunan puhallus, kalahti kello, kulkeutui korviin aitan seinien himmentämänä käen kukuntaa kuin maan alta ja pikku lintujen vaimenevaa viserrystä isosta pihakoivusta, kunnes nekin äänet myöhemmin yöllä vaikenivat.
Tässä hiljaisuudessa johtui kuin itsestään Mooseksen mieleen lähinnä eiliset tapahtumat: hänen tänne paluunsa, kyläläisten tervehdyskäynti hänen luonansa, yöllinen soittonsa, tuliaistanssi. Mutta kaikkein suloisimpana muistona jäi Lehtimäen Hiljan pieni pehmeä käsi värisemään hänen käteensä — eikä ainoastaan käteensä — hänen vihdoin uneen rauetessaan, yökehrääjän rukin tasaisesti hyrrätessä läheiseltä niityltä.
Aletuisen lausuma pelko Mooseksen viihtymisestä osoittautui paikkansa pitäväksi. Aluksi paikkakunnan muutoksen uutuus, keskustelut vanhusten kera ja huoleton joutilaisuus tuntuivat Mooseksesta hyvinkin viehättäviltä. Mutta kun tuossa pienessä perheessä elettiin ei ainoastaan ikään, vaan koko hengen sisältöön nähden niin erilaisissa maailmoissa kuin hän, olivat yhteiset keskusteluaiheet pian lopussa. Kun lisäksi päivästä päivään jatkuvaa hiljaisuutta häiritsi vain Aletuisen veistokirveen säännölliset kopsahtelut tai höylän sihahtava ääni ja joskus Saaran vanhuuttaan vapiseva virren veisuu, alkoi Mooses tuntea yhtä voimakasta kaipuuta täältä pois kuin kymmenvuotiaana tänne takaisin. Vaikka hän ei kaihoansa vanhuksille valittanutkaan, olivat nämä kuitenkin huomaavinaan hänen jotakin, sen tapaista kärsivän, kun Mooses haikeimpina hetkinään otti viulunsa kamarin seinältä ja soitti — soitti vähin niin kauan, että siitä ei ollut loppua tullakaan. Mutta vasta sitten kun Saara varmempaa todistuskappaletta etsiessään eräänä lauantai-iltana, Mooseksen muutettua kylvyn jälkeen puhtaat yllensä, löysi hänen käytetyn paitansa kauluksen kureesta jotakin, vakuutti hän miehelleen löytöänsä näyttäessään:
»Ikävä sillä pojalla on.»
»Jollei tuo ole tartuntatäi», epäili Aletuinen.
»Tai jollei se ennusta jotakin onnettomuutta», lisäsi Saara.
Töllin yksinäisyyden painaessa raskainna Mooseksen mieltä hän koetti pelastautua siitä pakenemalla vielä suurempaan yksinäisyyteen. Hän istuskeli vähin päiväkaudet järven rannalla, ja kun tärkein ulkomaailmaan johtava tiedonportti oli ikuisesti suljettu eikä korvienkaan kautta ohut sen vaativampia sisään pyrkijöitä kuin käen kukunta, pikku lintujen laulu ja laineiden hiljainen lipatus laituria vasten, saattoi hän uppoutua muistoihinsa häiritsemättömämmin kuin näkevä. Mooseksen muistot tulivat hänen sieluunsa sokeina, muotoa vailla olevina elämyksinä, eivätkä ne kaikki olleet yksinomaan iloista laatua. Mutta oli joukossa semmoisiakin, surullisen lystillisiä, jotka vielä vuosien kuluttua pyrkivät vetämään huulia hymyyn.
Kerrankin muuan poika oli vastannut opettajalle, joka liiallisen ankaruutensa tähden oli oppilaiden epäsuosiossa, niin näsäviisaasti, että koko luokka remahti raikuvaan nauruun. Opettaja oli suuttuneena määrännyt naurun aiheuttajalle jälki-istuntoa, mutta kaikki muut pojat olivat toverinsa puolesta tehneet käsin ja jaloin jyrisevän vastalauseen. Siitä opettaja oli kimmastunut yhä enemmän ja jalkaa polkaisten uhannut salvata koko luokan lukkojen taakse jälki-istuntoon. Silloin pojat olivat kaapanneet keppinsä kupeeltaan, nousseet seisoalleen ja aseet koholla alkaneet mennä opettajan pöytää kohti, mutta melua hyväkseen käyttäen uhattu oli onnistunut kenenkään kuulematta pujahtamaan ovesta ulos. Näkymätöntä vihollista tapaillessaan tarkoitti joku iskeä kepillään siihen kohtaan, missä arveli opettajan istuvan, mutta onnettomuudekseen osuikin kopsauttamaan toveriansa päähän, samoin toinen, kolmas. Mutta kun lyödyt antoivat samalla mitalla takaisin, oli pian kaikkien sota kaikkia vastaan. Se oli sokeaa ympärihuitomista, huutamista, valitusta, siunailemista, kiroilemistakin. Kun opettajista yksi ja toinen yritti mennä kiihtynyttä laumaa hillitsemään, sulkivat he nopeasti oven, ikäänkuin olisivat pistäneet päänsä ampiaispesään: sojottavia aseita oli heti suunnattuina opettajaa kohti. Kylmänä vetenä niskaan vaikutti vasta johtajan uhkaus mennä noutamaan konstaapeli kadulta kapinaa kukistamaan ja viemään pojat poliisiputkaan. Rauhan palattua havaittiin joukossa sinikuhmuisia otsia ja verta vuotavia neniä, mutta kuitenkin ainoastaan yhden kapinoitsijoista oli pakko turvautua lääkärin apuun. No, rangaistushan siitä sitten tuli ja ankara tulikin, mutta kärsittyähän on nyt sekin.
Tämäntapaiset ja monet muut Mooseksen muistot tulivat ja menivät ja palautuivat yhä uudelleen. Mutta joka kerta toistuessaan ne olivat menettäneet osan alkuperäistä voimaansa ja tuoreuttansa. Kun ne kalvenneina vihdoin olivat häipyneet kuin jonnekin hyvin kaukaisen ajan taakse, silloin tapahtui, että tähän asti sulkeuksissa ollut aistien ainoa valtaportti avautui, ja hän alkoi kuulla käen kukuntaa, pikkulintujen laulua ja laineiden lipatusta samalla korvalla kuin kolmetoista vuotta sitten. Aletuisen kirveen kopsahtelut ja höylän sihahtelut olivat taas niin kotoisen rattoisia kuulla, ja Saaran virrenveisuu herätti rinnassa samanlaista pyhää hartautta kuin ennen lapsuuden aikoina.
Vihdoin tuli ilmoitus koripajujen lähetyksestä. Aletuinen haki niitä kaukaiselta rautatieasemalta kokonaisen hevoskuorman. Joutilaisuuteen kyllästyneenä Mooses ryhtyi heti ahkeraan työhön. Hänen punoessaan pajuista erimuotoisia ja erikokoisia koreja, korituoleja ja muita huonekaluja istua könötti Aletuisen tuvan penkillä melkein aina uteliaita kyläläisiä ihmettelemässä hänen hämmästyttävää taitoansa.