»Etkö jo tule?» kuulee hän Mooseksen kutsuvan äänen oven takaa kamarista.
»Kyllä kai sitä nyt on pakko tulla», vastaa Hilja niin heikolla äänellä, kuin sitä ei olisi tarkoitettukaan kysyjän kuultavaksi.
Hän riisuu seppeleen päästänsä, harson, hääpukunsa, kenkänsä, ja astuu paitasillaan kamariin. Ensimmäiseksi sattuu hänen katseensa mustiin silmälaseihin pöydällä. Hän hätkähtää. Hilja ei ole niitä ennen nähnyt muualla kuin Mooseksen nenällä, jossa ne ovat antaneet hänen kasvoilleen vain jonkinlaista, hiukan synkähköä lisäkaunistusta ja arvokkuutta. Mutta minkä näköistä on niiden takana? Lapsuuden ajoilta hänellä oli niistä vain hämärä, epämieluinen muisto. Ei, hän ei uskalla katsoa miestänsä silmiin. Miestänsä! Olisi antanut olla lasit silmillään tämän ensi yön, maatessaankin — nyt, kun hän kaiken jännittävän jälkeen on sairauteen asti hermostunut, ja kun tämän päivän ja koko kihlausajan levoton odotus ja paisuva pelko ovat tällä avioelämän huippuhetkellä kasautuneet kuin keräksi hänen sydämeensä… Ja kun vielä lisäksi se Topikin…
Kun hän kuitenkin vihdoin äärimmäisen jännityksen ja vastustamattoman uteliaisuuden vallassa vilkaisee vuoteelle ja näkee siellä käsiään häntä kohti kurkottavan ja »katsomaan» kaipaavia sormiaan liikuttelevan miehensä silmien paikalla elottomina muljahtelevat, kelmeät valkuaiset kuin pikku linnun munanpuoliskot, verestävin reunuksin, ryntää hän kirkaisten ovesta ulos ja rientää tuulena laituria kohti.
»Topi!» pääsee hänen suustansa huudahdus, huomatessaan entisen sulhasensa rannalla miesjoukossa.
Hän kääntyy nyt lahdenpoukamaa kiertävälle rantapolulle, eikä hän näe mitään muuta kuin kuolleina muljahtelevat silmävalkuaiset ja ojennetut kädet, joiden värisyttävää koplottelua hän on joka hetki tuntevinaan niskassansa.
Rannalla istuvat miehet ovat ponnahtaneet seisoalle, mutta ovat näkemästään niin ymmällä, etteivät osaa ryhtyä mihinkään toimiin. Kaksi mahdollisuutta voi olla: Hiljaa on kohdannut äkillinen mielenhäiriö tai hän on tullut hiukan liian myöhään katumapäälle ja on nyt karkumatkalla kotiinsa. Kuin takaa ajettu otus hän kiitää edelleen, katoaa vähin rantapensaitten taakse ja ilmestyy taas aukkopaikoissa näkyviin. Juostuaan jo kauaksi laituria vastapäiselle rannalle hän näyttää tekevän äkillisen päätöksen: poikkeaa polulta eräälle rantakalliolle, jonka juurella vesi on syvää. Katsojat näkevät hänen nyt seisovan kaiholla kuin valkoisen haamun, toisen samannäköisen vedenneitona alhaalla järven pinnan alla. Sitten ne molemmat yht'aikaa viittaavat kuin hyvästiksi rannalla seisoviin miehiin ja Aletuisen mökkiin päin, levittävät sylensä, niinkuin ystävykset jo matkan päässä, kohdatessaan toisensa pitkän eron jälkeen, ja lentävät kuin joutsenet toistensa kaulaan kahden avaruuden keskellä.
Nyt miehet eivät enää viivyttele. Tuokiossa kelotaan verkkokoppelin seinältä uistimen siima kokoon, vene lykätään vesille, ja kuin kosken kuohua halkoo pian sen kiitävä kokka. Mutta ehtiäkseen onnettomuuspaikalle vieläkin pikemmin Topi lähtee juosten samaa polkua kuin Hiljakin, riisuu vauhtiaan hiljentämättä takin yltään ja heittää sen polun sivuun, sitten liivit, ja lopuksi nakkaa hatun päästänsä. Kalliolle päästyään hän voimakkaalla henkäisyllä ahmaisee ilmaa keuhkoihinsa, huiskauttaa kätensä ylös ja sujahtaa haukena syvyyteen. Venheessä toimettomina istujat nytkäyttävät ruumistaan vaistomaisesti soudun tahdissa ja kurkottautuvat jännittyneinä eteenpäin, kuin siten kiirehtiäkseen aluksen kulkua. Topi on tunnettu kotikylänsä etevimmäksi ja rohkeimmaksi uimariksi ja sukeltajaksi, mutta kun hän nyt viipyy veden sisässä arveluttavan kauan, alkaa miesten mielessä herätä epäilevää levottomuutta. Oli ymmärrettävää, ettei taitavinkaan sukeltaja niin ankaran juoksun hengästyttämänä, tapauksen järkyttämänä ja sellaista saalista etsiessään voinut olla oikeissa voimissaan. Tai, kuka tietää, jospa hän ei tahdokaan tulla takaisin? Entäpä he yhden asemesta saavatkin uistimellaan naarata kaksi? Vihdoin Topi kuitenkin kohoutui veden pinnalle, upposi uudelleen, nousi taas ja saatuaan rantapiissä maata jalkainsa alle raahasi kantamuksensa kallion sivuun nurmikolle. Mutta samalla hän itsekin horjahti istualle pelastamansa viereen ja silmät suljettuina huohotti kuin palje. Näki, että hän oli katsonut kuolemaa silmiin melkein yhtä likeltä kuin tuo toinenkin.
Kiireesti lähdettiin hukuttautunutta viemään venheellä kotirantaan, jonne Mooses, mökin vanhukset ja yöpyneet vieraat olivat puolipukeissaan kokoutuneet.
»Herra Jumala! Herra Jumala!»