Topi lähti toinnuttuaan niissä märissään polkua myöten takaisin etsimään vaatteitaan ja kuulemaan Hiljan kohtalosta. Pihassa hän tapasi Mooseksen, jota Aletuinen puoliväkisin talutti omalle puolelleen rauhoittamaan ja yöpymään.
»Iltaa. Ei ole vielä tervehdittykään.»
»Iltaa. Topiko se on?»
Puristaessaan toistensa kättä oli heidän otteensa lämpimämpi kuin viime tapaamalla suohaudassa vuosi sitten, joka kohtaus johtui kuin itsestään nyt heidän kummankin mieleensä.
»Sinun kuuluu omakin henkesi siellä järvessä olleen hiuksen varassa», sanoi Mooses.
»Eihän siinä muuten mitään, mutta lienenkö siinä kiireessä ottanut hiukan liian kiivaan sukellusvauhdin, niin puskea jysäytin pääni kovaan pohjaan ja se löi vähän pökerryksiin.»
»Kiitos… Hiljankin puolesta… itse se ei voine sinua enää… milloinkaan kiittää.»
»Niinkö ovat asiat?»
»Niin ne taitavat olla.»
Miehet olivat kantaneet Hiljan hervottomana ja vettä valuvana, mutta kuitenkin vielä lämpimänä, uuteen tupaan ja jättäneet hänet, naisen, naisten haltuun. Hätäännyksissään ja tietämättömyydessään nämä eivät oikein ymmärtäneet, mitä pitäisi tehdä hukkuneen henkiinpelastamiseksi. Joku arveli, että olisi pitänyt heti Hiljan maalle saatua sitoa nenäliina tai muu vaate tiukkaan hänen suunsa eteen, ettei ulkoilma olisi päässyt keuhkojen yhteyteen. Nyt se on jo liian myöhäistä. Ainoa tunnettu keino oli vanha, koeteltu hierominen. Mutta ei sekään nyt enää auttanut, kuollut kylmeni vähitellen hierojain käsiin.