»Minkä tähden toiset vainajat puhuvat ja liikkuvat, mutta toiset eivät?» uteli Mooses edelleen.
»Kaikki kummittelijat ovat vieneet omallatunnollaan hautaan jonkin salaisen, tunnustamattoman rikoksen, joka ei anna heille lepoa maan povessakaan», tiesi Saara.
»Mahtaneeko Hiljallakin olla jokin salainen rikos tunnollaan?» kysyi
Mooses.
»Tiettävästi ei. Mutta miksi Mooses nyt näitä tämmöisiä kyselee?»
»Siksi, että minä kuulin Hiljan puhuvan.»
Saaran kasvot läikähtivät hiukan kalpeiksi, kauha heltisi kädestä, ja hän tunsi hartioitaan kylmästi kouristavan. Aletuinen lakkasi höyläämästä, ja vanhukset katsoivat ääneti toisiinsa. Kuin asian selvitykseksi Aletuinen koputti sormella otsaansa: ei olisi kumma, vaikka niin määrätön murhe irtauttaisikin aivokopassa jonkin ruuvin höllälleen. Mutta sille otaksumalle Saara pudisti epäilevästi päätänsä.
»Puhui?… Taivas varjelkoon! Mi-mitä se sanoi?» kysyi mummo.
»Ei muuta kuin kuiskasi kahdesti nimeni: Mooses, Mooses — aivan kuin ennen elävänä.»
Aletuinen kävi miettiväksi, niinkuin hänellä olisi kypsymässä jokin ajatus.
»Kuuluiko se kuiskaus vuoteelta, Hiljan suusta, vai jostakin muualta?» kysyi hän.