Nyt rovasti vaikeni vuorostaan, niinkuin hänen olisi vielä vaikeampi sanoa sanottavaansa kuin Aletuisen:
»Tällaisissa tapauksissa saattaisi lain mukaan tulla kyseeseen vain hiljainen hautaus.»
»Minä tiedän sen. Mutta eikö voisi armo käydä oikeuden asemesta. Tämä kuolemantapaus on meille jälkeenjääneille jo sinänsä niin raskas, että jos siihen vielä lisätään hiljaisen hautauksen häpeä ja sen kautta langetetaan vainajan sielulle äänetön kirous, niin minä pelkään, että kaikki — ajattelen lähinnä onnettoman isää ja äitiä — eivät ehkä voisi sitä kuormaa kantaa, jos muun voisivatkin.»
»Minä en ole vielä lausunut asiasta omaa mielipidettäni, ainoastaan sen, mitä laki sanoo. Mutta laki on niinkuin luetaan. Kun muistelen tuota viimesunnuntaista vihkimistilaisuutta, niin minä luulen, että meidän ei tarvitse turvautua lain armoon ollenkaan. Sillä oman näkemäni perusteella voisin melkein vannoa, että nyt ei ole kyseessä vakain aikomuksin tehty itsemurha, vaan äkillinen mielenhäiriö tai jokin muu siihen verrattava syy. Näin ollen minä hyvällä omallatunnolla voin sallia vainajallenne kunniallisen hautauksen ja Jumalan ja ihmisten edessä otan vastuulleni, jos lainrikosta tapahtuu», sanoi rovasti.
»Pastoriko tullenee ruumiin siunaamaan?» kysyi Aletuinen.
»Minä siunaan, mutta saattamaan tulee myös apulaiseni», lupasi rovasti.
Kun Aletuinen ajatteli, että rovasti ei ainoastaan suostunut hänen pyyntöönsä, vaan vieläpä lupasi hautaussaattoon kaksi pappia kuin suurille rikkaille, tarjoutui itse siunaamaan vainajan ja maallisen ja jumalallisen lain edessä otti vapaaehtoisesti vastatakseen kaikesta tästä, oli se Aletuisen mielestä niin jaloa, ettei hän voinut estää harvoin esiintyvää kyyneltä vierähtämästä silmäkulmastaan, puristaessaan käsnäisellä puusepänkourallaan kiitokseksi rovastin kättä.
* * * * *
Sunnuntaina aamupäivällä Mooses seisoi ensikertaa elämässään hautausmaan portilla. Siellä tuntui samanlainen tuoksu kuin Hiljan ruumishuoneessakin, mutta niin paljon voimakkaampana, että jos kuoleman toinen tunnusmerkki, kylmyys, oli samassa suhteessa, niin pitäisi läheisyydessä olla kokonaisen jäävuoren. Täydellistä hiljaisuutta tosin ei tällä kertaa ollut, mutta puhelu oli kuiskailevaa ja äänensävy niin hillittyä, että se vain tehosti ympäröivää hiljaisuutta. Joku kuului nyyhkyttävän.
Kotvasen odotettua alkoi hautausmaan sisäpuolelta kuulua sokean korviin virren veisuuta, johon tuntui ottavan osaa vain pari, kolme miesääntä. Laulun lakattua kumahti korkeudesta malmin ääni niin raskaana ja odottamatta, että Mooses hiukan säpsähti. Hänen pitäessään Aletuisen kädestä kiinni lähdettiin kulkemaan hiljaa eteenpäin, kaikkien kolmen kellon pauhatessa yhteen ääneen, niin että sokeasta tuntui, kuin maailmaan ei sillä kertaa mitään muuta ääntä mahtuisikaan kuin niiden jylinää. Kun oli pysähdytty ja kellot lakanneet soimasta, kuuli Mooses hetkistä myöhemmin kumean jymähdyksen alhaalta maan sisästä ja rovastin äänen melkein viereltänsä: »Maasta olet sinä tullut.» Sitten toisen — kolmannen.