Heti sen jälkeen sokea kuuli kirjan lehtiä selattavan ja jälleen papin äänen:
»Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta, kasvaa kuin kukkanen ja lankee, pakenee kuin varjo ja ei pysy.»
Kun rovasti oli lukenut ruumissaarnansa tekstin, kävi kuin liikutuksen humaus haudalle kokoutuneessa väkijoukossa. Jok'ainoa sana oli kuin Hiljasta kirjoitettu. Kuulijat olivat yksimielisiä siitä, että ainakaan he eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet rovastin niin kauniisti ja ottavasti puhuvan, ja sittenkin heistä tuntui, että rajoitettu aika ei sallinut sielunpaimenen puhua puoltakaan kaikesta siitä, mitä hänen sydämellään oli. Mutta eipä sitä papilla ollut usein sellaista saarnanaihettakaan.
Toimituksen päätyttyä Mooses Aletuisen kehoituksesta otti haudan partaalta hiekkaa kouraansa ja ravisti sen sormiensa läpi hautaan, kuten tapa vaati. Hienon hiekan joukossa olleiden pienten kivien kumea rapina arkun kanteen oli Hiljan vastauksena hänen viimeiseen hyvästijättöönsä.
XI
Jo Hiljan haudalla herätti yleisössä ihmettelyä ja supattelua se, että Mooses joukossa oli miltei ainoa, jonka silmistä ei tipahtanut yhtä ainoaa kyyneltä eikä hän näyttänyt muutenkaan surulliselta, vaikka juuri häneen olisi luullut tilaisuuden kipeimmin koskevan. Kotikulmalla se kummastus vähäistä myöhemmin muuttui kauhunsekaiseksi hämmästykseksi. Oli ennenkuulumatonta jumalattomuutta ja hirvittävää pakanuutta siinä, että leski, joka on saattanut itsemurhan tehneen vaimonsa siunattuun multaan, jo muutama päivä sen jälkeen vetelee viulullaan kamarissaan, puolisonsa ruumishuoneessa, iloisia tanssikappaleita ja veisaa rakkaudenlauluja.
Ties, kuinka kauan tällaista ilonpitoa olisi jatkunut, ellei olisi sattunut kohtalokasta tapaamista, jonka seuraamuksena sokean soitot ja laulut lakkasivat kuin tikkua taittaen ja hänen koko elämänsä kääntyi aivan uusille urille. Kerran kyläilemässä kulkiessaan Mooses poikkesi ohimennen Jahnukaisen mökkiin, jossa akka yksin oli tupaisalla.
»No, miltäs se yhden illan aviomiehen leskenäolo tuntuu?» kysäisi eukko hiukan pilkallisesti.
»Leskenä? Ei, Lippo hyvä, enhän minä mikään leski ole», sanoi sokea tosissaan.
»Vai ei leski. No, eipä oikeastaan. Sanotaan Mooseksen soittelevan
kamarissaan polkkia, viheltelevän ja laulavan rakkauden lurituksia.
Monet sitä paheksuvat, mutta minusta se on niinkuin ollakin pitää.
Mitäs tyhjää suremaan semmoista, missä ei ole murheen syytä.»