»Pauhaa… Korvissa kohisee… Auttakaa, auttakaa, minä hukun… Hilja, nyt virta venettä vie—————-Sievettä… myrkkyä… Ei, ei! Älä kaada suuhun. Pois pullo!… Juo itse!… Minä tapan sinut — äiti————Hilja… Rakas, rakas, anna minun katsoa kasvojasi — kas näin… Kaunis… kaunis sinä olet… Topiko?… Tapellaan! Älä kurista, älä kurista kurkusta… Ähä — kettu——————-Topilleko se viittaa?… Hilja, älä tule likelle… Pois, saatana!… Sormus pois!… Oh! Minä tapan — itseni… Pauhaa… Pauhaa—————-»
Hourailija rauhoittui hetkiseksi ja hengittää huohotti lyhyeen ja raskaasti. Aletuinen laski kätensä hänen otsalleen. Se poltti kuin tuli. Siitä aamusta alkaen ukko itse istui sairaan vuoteen ääressä yötä ja päivää monta vuorokautta, muutti kylmiä kääreitä hänen yllensä ja hoiti miten parhaiten taisi.
Kun korkea kuume vihdoin laskeutui ja sokea tuli täysin tajuihinsa, katsoi Aletuinen ajan tulleen tiedustaakseen, missä Mooses oli ollut.
»Hm… Onhan sitä oltu, missä lie oltukaan — Imatrassakin», vastasi
Mooses peittelemättä.
»Jotain sen tapaista täällä kotonakin aavisteltiin: luultiin Mooseksen makaavan Kuorejärven pohjassa. Syynsä niin ratkaisevaan askeleeseen lienee itsekullakin, eikä se kuulu sivulliseen. Mutta jos Mooses tosiaankin on ollut niissä hankkeissa, niin olisi tuota luullut löytyvän nestettä likempääkin.»
»Kaiken sen jälkeen, mitä minä Jahnukaisen akalta Hiljasta kuulin, oli minusta yksinpä Kuorejärven vesikin liian epäpuhdasta juostakseni siihen sen valehtelijan jäljessä», sanoi Mooses.
»Minä ymmärrän hyvin Mooseksen katkeruuden, mutta on tehtävä oikeutta sillekin, joka ei voi enää itseänsä puolustaa. Sinun ei pitäisi uskoa akkojen puheita, Jahnukaisen akan kaikkein vähimmän. Mitkä lienee Hiljallakin syynsä olleet ja mitkä väkevät voimat sielussansa vaikuttaneet toivottomaan tekoonsa, minä luulen tietäväni ja moni muu minun kanssani, että se tyttö astui Herransa eteen puhtaana kuin pulmunen, niin ruumiin kuin sielun puolesta — vaikkapa olisi niissä rakkausasioissa vähän valehdellutkin», sanoi Aletuinen ja sen enempää kantaansa perustelematta pyysi sokean lähemmin kertomaan merkillisestä matkastaan.
»Kuumehoureet ja tositapahtumat ovat muistissani kietoutuneet toisiinsa niin sekavaksi vyyhdeksi, etten voi varmasti tietää, mikä on unta, mikä totta. Oli voinut kulua silmänräpäys tai ikuisuus tiedotonta huumaustilaani koskeen hyppäämisestäni siihen hetkeen, jolloin löysin itseni laakealta rantapaadelta, kuohujen pauhatessa ihan vierelläni. Vaistomaisesti iskin käteni kallioon ja vedin itseäni ylemmäksi, mutta menetin uudelleen tajuntani. Kun siinä maattuani taas toinnuin, konttasin rinnettä ylöspäin, tapasin puun ja taitoin siitä oksan kepiksi käteeni. Muistelen sitten horjuvana harhailleeni sinne tänne, kunnes vihdoin tunsin kovan raiteen jalkaini alla ja märkänä, lakittomin päin lähdin taivaltamaan takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Mutta vaikka minä kuljin ja kuljin, tuntui minusta, niinkuin en etääntyisi Imatrasta askeltakaan: kosken pauhu kohisi yhä korvissani heikentymättömällä voimalla, eikä sen ääni ole vieläkään lakannut tyyten kuulumasta — lakanneeko milloinkaan. Lienen sitten tuntenut jossakin tien varrella lämmitetyn saunan hajua sieraimiini, poikennut sinne kuivailemaan vaatteitani, nukkunut, jatkanut taas matkaani, väliin jalkaisin, väliin kyytihevosella, saanut jostakin lakin päähäni ja… Kuinka kauan minä olen täällä maannut?»
»Useita vuorokausia, hyvin heikkona — väliin on jo kuolevaksikin katsottu», sanoi Aletuinen.
Mitä muuta Mooses lienee matkansa varrelta unohtanutkin, pääasian hän kuitenkin selvästi muisti: hyppäämisensä Imatraan. Moni muu oli sinne syöksynyt, vaan harva hengissä palannut. Minä olen yksi niitä harvoja, ajatteli Mooses. Mutta entäpä jos koski ei olisikaan minua hylännyt? Missä minä siinä tapauksessa nyt olisin?