"Mi-inkä?"
Välttääkseen pitempiä puheita kiiruhti Heikki ulos ja pitkin Alataloon vievää oikotietä. Äiti katseli pihamaalta poikansa jälkeen, kunnes tämä oli näkyvistä kadonnut, ja palasi taas tupaan. Iltasen korjattuaan hän kallistui vuoteelle, asetti kätensä ristiin ja luki iltarukouksensa raskaammalla mielellä kuin pitkiin aikoihin.
* * * * *
Vaikka Alatalo oli vain pieni nuppatalo ja sitäpaitsi velkaisenpuoleinen, sen tyttäret olivat kuitenkin kohtuuttoman ylpeitä ja pöyhkeileviä, niinkuin tyhmät ihmiset usein ovat. Oltiinko kirkkomäellä tai nuorten illatsuissa, aina he esiintyivät niin, että heidät huomattaisiin yli muiden. Ja olihan niitä, jotka heitä huomasivat – liiankin hyvin. Vanhat ja viisaat ihmiset, jotka eläessään olivat katselleet ympärilleen avoimin silmin, ennustivat, että tässä ei ikinä kunnian kukko laula. Ja kyllä se olikin häpeän ja murheen kirjava kana, joka kaakotti Alatalon tyttärien aitan orrella. Useimmat heistä olivat kompastuneet elämän polulla, kuka enemmän, kuka vähemmän. Kauimmaksi oli kuitenkin Anni-"neiti" eksynyt luvalliselta ja viitoitetulta valtatieltä. Hänen lapsensa oli tosin kuollut melkein heti synnyttyään, mutta tästä kuolemasta kuiskailtiin kylillä hyvinkin ikäviä huhuja.
Myöskin Heikissä oli melkoinen määrä ylpeyden ja turhamaisuuden henkeä. Sen hän kuitenkin piti kiistämättömänä, että Anni syntyperänsä puolesta oli ylemmällä portaalla kuin hän. Mutta sen jälkeen kun tämä oli tehnyt huiman hyppäyksensä alaspäin — niin, ohi hänen oman kunniallisen portaansa — seisoi Anni juuri sen verran alemmalla asteella kuin vaimon Sanankin mukaan pitää miehensä vasemmalla kupeella seisoman.
Näitä ajatteli Heikki seistessään vyötäisiään myöten Raitajärven rantaliejussa luhtaheinää niittelemässä, sorsien armastellessa hiukan ulompana ruohikon rinnassa, tai kulkiessaan aamuisin sydänmaan polkuja pitkin, kirves olalla, kiskospuukko tupessa ja tuohikerä kainalossa.
* * * * *
Ylen pikaisestipa kuluu kesäinen yö ja aurinko nousee. Se oli kiivennyt jo yläpuolelle puitten latvojen, kun Heikki palasi Anninsa luota. Veisaten hän palasi — veisatenpa:
Pienet, hienot haavan lehdet,
tuuli niitä liikuttaa.
Mutta vielä hän kerran pysähtyi ja katsoi taakseen siinä, missä Alatalo viimeksi pilkahtaa Töyrylään mentäessä..