Heikki muisti tuskin ainoatakaan Korvenkylän torppakulmalaista, joka ei olisi käynyt häntä katsomassa ja hyvästelemässä hänen heikomman sairautensa aikana. Melkein aina oli sängyn vieressä tuolilla joku istua könöttämässä. Nämä käynnit olivat hyvin rasittavia sairaalle, mutta kun tapa oli sellainen, ei hän voinut muuta kuin alistua siihen. Miellyttävimpiä olivat ne kävijät, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä arkiasioista. Heidän kanssaan saattoi virkeimpinä hetkinään antautua rattoisaan keskusteluunkin ja unhottaa hetkeksi raskaan kohtalonsa. Lyhyin vastaväittein hän kuunteli uskonasioista puhujia, mutta kaikkein sietämättömimpiä olivat nuo äänettömät ruumiinsa nuokuttajat ristityin käsin. Heidän sanattomasta mykisemisestään ja huokailemisestaan saattoi kyllä arvata, mitä he hänestä ajattelivat ja mitä takanapäin puhuivat.
Oli kuitenkin yksi — Lohi-Lassi — joka ei ollut käynyt kertaakaan katsomassa. Ja Heikin mielestä hänellä oli syytäkin pysyä poissa. Lassi oli ammattikalastaja, ja terveytensä päivinä Heikki oli myös ahkera, vaikka jokseenkin huono-onninen kalamies. Kerran hän silkasta kateudesta oli repinyt siekaleiksi Lassin uuden kalliin lohiverkon. Mitä muuta Heikki lienee elämässään tehnytkin tai tekemättä jättänyt, ei hänen tuntoonsa ollut jäänyt sanottavaa mielenkannetta. Mutta tämä teko, niin vähäpätöiseltä kuin se voi näyttääkin, oli matona jäytänyt hänen tuntoaan vuosikausia. Se oli järjetön ja ruma teko, ja hän oli siihen yksin syypää. Lassi ei ollut koskaan hypännyt hänen nenälleen eikä asettunut poikkipuuna tielle. Hän oli joskus tavatessa aikonut käydä tunnustuksillekin, mutta aina kun käsi käski, toinen kielsi. Kuitenkin hän aina askelten ulkoa lähestyessä toivoi, että ne olisivat Lassin askeleita, mutta yhä oli tulija joku toinen.
Päivä päivältä vieraitten käynnit harvenivat, ja lakkasivat viimein melkein kokonaan. Sairas oli nähtävästi jätetty oman onnensa nojaan, kun oli tehty kaikki, mitä oli voitu hänen hyväkseen.
Koetettiin sentään vielä viimeistä keinoa. Vastoin Heikin tahtoa ja hänen tietämättään haettiin pappi kovaa sydäntä pehmittämään. Mutta vaikka nuori pastori puhui kauniisti ja liikuttavasti, eivät hänen sanansa tehneet sairaaseen toivottua vaikutusta; päinvastoin hän näytti kärsimättömältä. Tehden tästä oman johtopäätöksensä kysyi pastori, oliko sairaalla jotain vaivaa tunnollaan, jotain kahdenkeskistä tunnustettavaa.
"Minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa", vastasi Heikki.
— Saattaa olla ujoutta, — ajatteli pastori ja pyysi läsnäolijoita hetkeksi poistumaan, jolloin nämä vetäytyivät tupaan, jääden ovensuuhun seisomaan. Henkeä pidättäen, kaulat kurkollaan he siinä kuuntelivat sykkivin sydämin — Kaisan korva ovessa kiinni. Hetki tuntui kammottavan juhlalliselta. Tuntui kuin tuolla oven takana, "salauksen alla", josta kuului vain hiljaista puheen hyminää kuin haudasta, nyt ratkaistaisiin Heikin tuleva kohtalo. Mitä salaista hänellä mahtanee olla papille tunnustettavaa? Ovi liikahti kerran, pari, ilmestyi pieni rako, ja nyt saattoi kuulla jo paremmin.
"Ehkä Heikki — Heikkihän teidän nimenne on?"
"Heikki."
"Ehkä Heikki kuitenkin tahtoisi keventää sydäntään tunnustamalla, jos on mitä raskauttavaa omallatunnolla."
"Minä jo äsken sanoin, että minulla ei ole pastorille mitään tunnustettavaa."