Kauriin keveydellä oli Esteri aina ennen kavunnut ullakon portaita, vieden kahvia kirjurille tai mennen pyytämään häntä alas ruualle. Mutta nyt tuntuivat portaat niin jyrkiltä, niiden askeleet niin korkeilta, että piti käsin kaiteeseen tukien ikäänkuin vetää itseänsä ylös. — »Niinkö!» viilteli hänen sydäntään vieraan neidin iloinen huudahdus. Esteri pysähtyi kaksiosaisten portaitten välisillalle ja loi surullisen katseen rappujen yläpäähän kuin johonkin saavuttamattomaan korkeuteen. Vasta nyt hän oikein tunsi, kuinka syvästi hän oli kirjuriin rakastunut — nyt, kun hänen naisellinen vaistonsa aavisti, mitä tulossa oli. Hyvä Jumala, hän ei voi kestää sitä. Esteriä väsytti sormenpäitä myöten, hänen teki mieli heittäytyä pitkäkseen siihen portaitten välisillalle ja itkeä — itkeä.
»Isä pyysi herrassöötingin tulemaan alas, tuli vieraita», sanoi hän tultuaan kirjurin kamariin.
»Ketä vieraita, lintuseni?» kysyi kirjuri ja tapansa mukaan kietoi kätensä Esterin kaulalle.
»Se tuli nyt se tukkiherra.»
»Yksinkö?»
»On sillä tyttärensä mukanaan.»
Esteri tunsi kirjurin otteen kaulallansa jonkun verran heltiävän.
»Entäs rouva?»
»Neiti sanoi, että hänen äitinsä on kuollut.»
»Vai niin… täytyy mennä», sanoi kirjuri ja taputti Esteriä kiireisesti pari kertaa olalle. »Mutta yksi asia, Esteri: vieraitten nähden meidän tulee käyttäytyä, niinkuin välillämme ei olisi koskaan mitään ollutkaan.»