»Minkä tähden?»
»On parempi sillä lailla — eikö niin?» houkutteli kirjuri, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku hätä.
»Niin — niin kai», huokasi Esteri.
Kirjurin oltua jonkun aikaa vierashuoneessa patruuna otti laukustaan tulijaispullon. Miesten maistellessa sen hienomakuista sisältöä, siirtyi talon emäntä neidin seurasta juomapöydän ääreen, istui patruunan viereen ja ristiin liitetyt kädet helmassa leväten nuokutteli uskovaisten tapaan jonkun aikaa äänetönnä ruumistaan.
»Voi, miesparat, mitä kadotuksen tulivettä nielettekään», sanoi hän vihdoin nuhtelevasti. »Me uskovaiset emme ryyppää — eivät miehetkään.»
Sitten hän käänsi katseensa suoraan patruunan silmiin ja kysyi:
»Joko se tämä herra on autuas?»
Patruuna sipaisi nopeasti kädellään päänsä yli vasemmalta oikealle, samaan suuntaan kuin hänen pitkät hiussuortuvansa olivat kammatut kaljun päälaen suojaksi. Isäntä rypisteli tyytymättömänä kulmiaan ja kirjuri odotti patruunan maailmanmiehenä lyövän asian leikiksi tai katkaisevan jyrkästi keskustelun uskonasioista. Mutta tapahtui päinvastoin. Parrula, osottautuen tarkaksi Sanan tuntijaksi, alkoi puhua kuin paras pappi. Varsin seikkaperäisesti hän puolusti väitettä, ettei se, mikä suusta menee alas, saastuta ihmistä, tukien esitystään raamatun esimerkeillä Noan viinamäestä alkaen Kaanaan häihin ja helluntaijuhliin asti. Tultuaan keskustelun jatkuessa tuntemaan emännän uskonnollisen kannan anteeksiannosta ja käsien päälle panemisesta hän hyväksyi senkin täydellisesti, lupasi itsekin silloin tällöin pistäytyä uskovaisten kokouksissa, vieläpä, jos tarpeelliseksi nähdään, antaa kämmentääkin itsensä.
Emännän poistuttua ja miesten jatkettua tulijaisryyppyjen naukkaamista siihen asteeseen, jolloin ollaan kohteliaita, varomattoman avomielisiä ja pidetään kyyneliin asti liikuttavia puheita vanhoista muistoista, kertoi patruuna:
»Minä olen alkanut köyhästä, hyvät herrat. Lapsena olen kulkenut kerjuupussi olalla kruunun sarkaa pitkin ja rukoillut leipäpalaa henkeni pitimiksi. Minä olen nähnyt nälkää ja vilua ja minua on potkittu kuin kulkukoiraa maantielle rikkaitten ovilta. Minä itkin, purin hammasta ja kädet nyrkissä kuljin eteenpäin, hautoen kiusatussa mielessäni: kun kasvan isoksi ja saan suuret hampaat, niin minä puren sääreen teitä, perkeleet, kuin ärsytty koira.»