»Isänrakkaus painoi siis enemmän kuin kaikki muu?»
»Niin. Eikö menettelyni ole oikea teidänkin mielestä, herra Tikander?»
»Ah!… se on enemmän kuin oikein.»
»Muuten, lieneekö täällä sentään niinkään yksinäistä», arveli neiti.
»Onhan meitä tässäkin jo riittävä seura.»
»Ei minusta ole», sanoi Esteri vaatimattomasti, kuunneltuaan mykkänä toisten keskustelua.
Tikander ja neiti vilkaisivat hymyillen toisiinsa.
»Miksi neidistä ei olisi?» kysyi Anna.
»Ei vaan — enkä minä mikään neiti ole», väitti Esteri punastuen, sillä seuratoverien hymystä päättäen hän arveli lausuneensa jotakin tyhmää.
»Rouva sitten, tai siksi tuleva — ai, minä aavistan. Saako onnitella neitiä ja herra Tikanderia?»
»Ee-ei, ei saa», sanoi Esteri, jonka teeskentelemättömästä hymystä ja rehellisistä silmistä molemmat toiset lukivat kuin kirjasta: jos se tietäisi tuo vieras neiti, mitä välillämme on ollut, niin vähemmän se onnittelisi. Mutta sepä ei tiedä, ei yhtään mitään.