»Herra varjelkoon! Mikä sinua vaivaa?» hätäili äiti yhä.
»Antakaa minun olla», sanoi Esteri ja hengitti raskaasti.
»Sinä olet säikähtänyt tai saanut jonkun muun kohtauksen. Otatko, niin annan tuolta kaapista säikäystippoja» kysyi äiti.
»En minä mitään tarvitse, antakaa minun olla.»
»Tai ottaisitko kokeeksi Tiilmannin tippoja?»
»Hyvä Jumala!… pitäkää tippanne», sanoi Esteri huiskauttaen kärsimättömästi kättänsä.
»Sinä suotta äksyilet, vaikka olet sairas – kun nyt ei tiilmannitkaan kelpaa. Näkyy täällä rohtopullon pohjassa olevan vielä pisara sydämenvahvistustippojakin — ottaisitko niitä?»
»Kuulkaa, äiti, joko ne ovat tulleet?» Esteri käänsi puheen toisaalle.
»Ketkä ne?… Niin, sinä tarkoitat herrassöötinkiä ja röökinätä. Johan nuo tulivat. Se näkyy herrassöötinki heti ensi iltana tarrautuneen tuohon heitukkaan kuin kiiliäinen lehmän häntään. Aina se vakka kantensa valitsee. Tuonne kun menin nurkkakamariin, niin eikös olla siellä piiloisessa nurkassa yhdessä nikulissa hiljaa kuin hiiret, herrassöötingin käsivarret vanteina röökinän vyötäisillä… Voi, voi, vihlasiko taas? Sydämestäkö se ottaa?»
»Sydämestä. Äiti antaisi nyt niitä sydämenvahvistustippoja.»