»Laulahan sitten.»
»Oli eräs talo varakas tuolla Keski-Suomessa. Sen pojan nimi Vilho oi' ja vilkas luonteeltaan.»
»Älä, Esteri, laula tuommoisia maallisia renkutuksia», keskeytti äiti. »Veisaisit ennemmin jumalisia lauluja Siionin kanteleesta… Miten sille Bertalle sitten kävi?»
»Se tappoi itsensä — hyppäsi koskeen.»
»Voi, tyttö raukkaa, kun piti joutua nuorena kadotukseen.»
»Niin, mutta eikös niille anneta armoa, jotka surmaavat itsensä sen takia, että sulhanen on pettänyt?»
»No, jospa hyvinkin näille petetyille vielä välitilassa annettaneen armo parannukseen, niinkuin vedenpaisumuksessa hukkuneille, kun poloisten tekoseen on vähän niinkuin toisen syy.»
»Mikä se semmoinen välitila on?» kysyi Esteri.
»Se on se paikka, jossa ollaan ja odotellaan viimeistä tuomiota. Mutta miksi sinä nyt näitä kyselet? Koetetaan nukkua.»
»Ei, valvotaan nyt tämä yö yhdessä, äiti… ei tiedä, vaikka ei enää ensi yönä yhdessä oltaisikaan.»