Kun eväättömät metsänlukijat iltapäivällä palasivat kotiin nälkäisinä kuin sudet, Eenokin teki mieli iskeä kourin heidän kurkkuunsa kuin pentujaan puolustava peto ja ottaa omansa pois. Ulkonaisesti hän pysyi kuitenkin täysin tyynenä, silmäili vain salavihkaa, pullottiko miesten povessa tai housuntaskuissa mitään epäiltävää, ja koki heidän puheistaan ja eleistään tarkata, oliko metsässä tapahtunut jotakin erikoista. Mutta näitten tutkimustensa avulla hän ei voinut päättää sitä eikä tätä. Ehkä eivät ole löytäneetkään aarretta enempää kuin rahakätköäkään. Tai jos ovat löytäneet, osannevat löytönsä salata, kaiken maailman kulkijamet.

Illemmalla Eenokki lähti omia piiloisia polkujaan myöten Honkavaaralle katastamaan, mitä miehillä siellä on ollut tekeillä. Hän meni ensin lähdettä tarkastamaan. Siihenpäs ovat jättäneet riukunsa puuta vasten nojalleen, aikovat kai jatkaa naaraamistaan vastakin, kun eivät tänään nähtävästi ole onnistuneet. Ja tuossa on niiden tuohilippo pistettynä pystyyn varrestaan lähteen laitaan. Ne ovat siinä juoneet ja loirineet, pilaavat vielä koko meiningit.

Lähteeltä Eenokki lähti kapuamaan vuoren rinnettä rahakätkölleen. Saahan nähdä, miten siellä on asiat… läpättää tuo sydänkin kuin lampaan häntä. Tarttuen kourin kuopan kansikiveen hän hetken epäröi, ennenkun uskalsi raottaa paaden laitaa ja kurkistaa sen alle. Tallella näkyy olevan pönttö, mutta… Eenokin kädet vapisivat niin, että hänen oli vaikea saada kantta auki. Laskettuaan nopeasti rahat hän tänään toistamiseen risti kätensä ja käänsi onnellisen katseensa taivaalle.

»Jumalalle kiitos ja kunnia — khuu!» Rauhoituttuaan ja piiloitettuaan rahat jälleen kuoppaan Eenokin suu vetäytyi vahingoniloiseen irvistykseen. Miehet näkyvät tässä levähtäneen mäen päälle päästyään. Istuksineet tuossa sammalmättäillä, tupakoineet ja sylkeä ropsineet — eivätkä ole aavistaneetkaan, mikä kallis aarre on ollut siinä ihan käden ylettyvillä. Eenokin oli oikein hyvä olla. Mutta kun hän katseli taas metsänlukijain veistämiä valkeita pilkkuja suurten petäjien kupeissa ja arvasi niiden merkityksen, tuntui hänestä, ollen tottunut pitämään Honkavaaran seutuja omana rauhoitettuna alueenaan, tämä kaikki metsän pyhyyden loukkaukselta. Ennen kaikkea hän oli levoton aarteen suhteen; siinä asiassa oli ryhdyttävä toimenpiteisiin.

VI.

Seuraavana aamuna Eenokki nousi vuoteeltaan varhain ennen kukon laulua ja pukeutui tapansa mukaan pukinnahkaiseen puoliturkkiin ja karvalakkiin, joista tamineista hän vanhoilla päivillänsä ei luopunut kesälläkään. Sitten hän otti arkustaan muutamia hopearahoja taskuunsa, asetti emännän edellisenä iltana salaa täyttämän eväskontin viilekkeistä selkäänsä ja keppi kädessä lähti jalkaisin taivaltamaan »Korpijärven ukon», kuuluisan tietomiehen pakinoille kauas toiseen pitäjään kysymään neuvoa aarre-asiaan.

Vasta kolmantena päivänä Eenokki ehti matkansa perille ukon pieneen harmaaseen taloon. Sisään astuttuaan hän näki avaran savutuvan penkeillä useita ennen tulleita avunanojia istumassa. Karsinan puolella näkyi olevan mielisairas nainen sidottuna köysillä seinään kiinni, ja jostakin ulkoa kuului miehisen mielipuolen hirveitä huutoja. Tervehdittyään Eenokki istui penkille toisten odottajien joukkoon.

»Mistä maan äärestä se tämä vanhus on?» kysyi Eenokin vierustoveri, vetäytyen arkaillen hiukan loitommalle.

»Olenpahan vain tuolta naapuripitäjästä, Viinamäen entisen
Aatami-vainaan poikia», vastasi Eenokki.

»Vai sen poikia. Minnekä sitä vanhan matka pitää — vai ukon pakeilleko on asiat teilläkin?»