»Unta, unta… äiti näkee aina unta», keskeytti tytär hiukan kärsimättömästi.
»Niin, unta näin. Oli olevinaan seurat, lapseni, suuret uskovaisten seurat. Läänevä tupa oli Herran valittuja täynnä kuin pistetty humalisto, ja pappi puhui pöydän päässä, palava kynttilä edessä. Kesken saarnaa tunkeutui ovesta sisään mykkä mies, raskas nahkasäkki selässä, raivasi kyynärpäillään tiensä väkijoukon läpi pöydän luo ja viittasi kädellään papin vaikenemaan… Kuunteletko sinä ollenkaan?»
»Kuuntelen, kuuntelen — 'viittasi kädellään papin vaikenemaan'».
»Mies pudottaa jysäytti helisevän säkkinsä pöydälle pyhän kirjan viereen, otti kouransa täyteen kirkkaita hopearahoja ja säkinside hampaissa vaihtoi niitä kädestä toiseen, niinkuin lapset leikkivät hiekalla. Sitten mykkä pudotteli kilahtelevat rahat yksitellen toisten joukkoon, ojensi toisella kädellään rahasäkkiin, toisella raamattuun ja katsoi mustilla silmillään väkijoukkoon liikkumatonna kuin kuva — näin, tällä-tavalla.»
»Hui! Ei äiti nyt tuolla tavalla mullistele silmiään… Entäs sitten?»
»Sitten — rakas Esteri, minun kieleni ei taivu sitä sanomaan: suurin osa uskovaisia seurasi sitä mykkää miestä. Ja — voi, hyvä Jumala!»
»Mitä nyt?»
»Viimeisenä meni pappi, raamattu kainalossa.»
»Minnekkä ne sitten menivät, papit ja muut?»
»Lavealle tielle, lavealle tielle menivät, tämän maailman jumalan jäljessä juoksivat. Me muutamat jäljelle jääneet hyyvistyimme yhteen kuin hätääntyneet lampaat ja lauloimme — näin: