»Yhdeksänkymmentä yhdeksän meni lammashuoneesta pois…
»Murheellisina veisatessamme kuului autiossa tuvassa humaus, niinkuin suurten siipien isku, ja jääkylmä viima löi vasten kasvojamme. Kynttilän liekki lepatti kuin tuulessa ja tupsahti viimein sammuksiin. Istua värjötimme pilkkosen pimeässä, kun yhtäkkiä — voi, kauhistuksen paikka! — akkunat leimahtivat veripunaisiksi ja koko maailma näytti olevan tulen vallassa. Ulkoa kuului hätäkellon soittoa ja ohi rientäviä kiivaita askeleita. — Maailman loppu, maailman loppu! kuiskailimme toisillemme, kun samassa alkoi kuulua hätähuutoja: Valkea on irti! Viinamäen talo palaa! Kiiruhdimme vaaran paikalle. Tuli roihusi jo tämän uuden pytingin katolla ja lipoi punaisilla kielillään mustaa taivasta. Oli paljon väkeä palavan rakennuksen ympärillä, mutta kukaan ei pannut tikkua ristiin valkeaa sammuttaakseen. Se mykkä mies seisoi ulohtaalla käsivarret ristissä rinnalla ja katseli toimetonna, niinkuin muutkin — vaikka isäsi oli kamarissaan palavassa talossa.»
»Miksei isä tullut ulos?» kysyi Esteri.
»Isä oli kytkettynä kahleilla seinään kiinni.»
»Eikä kukaan mennyt pelastamaan?»
»Ei kukaan. Viimein putosi katto sisään, ja siihen romahdukseen heräsin… Tämä uni tietää jotakin, sano minun sanoneen.»
»Mitäpä se muuta tietäisi kuin häitä, äiti kulta: tulihan tietää rakkautta», sanoi tytär leikillisesti. »Mutta se katon romahdus taisi vain olla isän hyvä huomen meille, kun makaamme näin myöhään. Äiti menisi nyt maitoa siilaamaan tai puuhaamaan jotakin, mitä hyvänsä, ettei isä suutu. Onko äidin paha olla, kun isä on toisinaan niin kova?»
»Ei viihdy pääskynen kotkan pesässä», sanoi äiti ja meni ulos.
Esteri, parinkymmenen korvissa oleva talon ainoa perillinen, jäi edelleen virumaan vuoteelleen. Hän oli kuunnellut äitinsä unikertomusta vain puolella korvalla, ajatuksen asustaessa ylhäällä ullakolla, missä Kustaa Tikander, nuori tuomarin kirjuri ja nimismiehen apulainen, luultavasti vielä nukkui. Viime kevätkäräjiltä lautamiehen toimesta palatessaan isäntä oli tuonut »herrassöötingin» mukanaan ja siitä alkaen tämä oli asunut talon ullakkokamarissa vuokralaisena.
Jo useana vuotena, aina Esterin ripille pääsystä alkaen, olivat kosiomiesten komeat oriit kalistelleet rautariimujaan Viinamäen talon tallin seinässä, milloin ulko- milloin sisäpuolella, riippuen siitä, kuinka mieluinen kävijä oli isännälle. Sulhasia ja näiden puhemiehiä oli käynyt läheltä ja kaukaa ulkopitäjistä asti, kuuluisia rikkaitakin. Mutta heidän naimatarjouksiinsa Esteri ei antanut myöntävää ei kieltävää vastausta, löi useimmiten asian vain leikiksi ja kuittasi naurulla, kiihottaen siten kosijoita yhä uusiin ponnistuksiin.